SEITSEMÄN

7hv18

Toisen käden tieto / One Hand Tells the Other (2012), akryyli ja öljy kankaalle, 210 x 261 cm

Henna 13.11.2012

MINÄ VIHAAN Villen viime kerralla tekemiä värikenttiä. vihreä oikealla ylänurkassa…mikä pointti? Se yhdessä keltaisen taustan kanssa tuntuu tosi tylsältä ja naiivilta. Maneeriselta. Todelal blaah. Hohdot, jotka reunustavat kädestä nousevaa keppiä ovat ihan jees, mutta tosi naiivit tekniikalta. Jotain tarvitsee tehdä. Lähden ratakisemaan kuvaa sse mielessä, etten välttämättä lähde muuttamaan jo valittuja värejä kovin. Värilumo toimii satumaisella tavalla, valo sillasta, joka lankeaa veteen on ihan miellyttävä, ja yllättäen koko vesi alue on jotain, mitä en oikeastaan halua muuttaa. Samoin kun lasi, mikä onkin jo aikaisemmin sanottu. Jäljelle jää siis ainoastaan oikea ylänurkka ja sen vihreä ja keltainen. Mikä voisi olla vihreää…Luonto, puu, kukat… Ylänurkka , oikeastaan koko yläosa on kuollut ja tunteeton, mutta lasipuoleen tuo sopii hyvin. Oikea puoli taas tarvitsee läsnäoloa, huolenpitoa, välittämistä. Nyt se näyttää vain joltakin, joka on pitänyt “hoitaa”, suorittaa. Päätän siis antaa silel vähän rakkautta. Minulal se tarkoittaa nyt työstämistä, mutt olemassaolevan värin kanssa. Jäytän paljon öljyä, ja inspiroidun Villen ostamista uusista “pensseleistä”, jotka eivät ole sutia olelnkaan, vaan jotkin kumipäiset pyyhkimet. Sopii hyvin työstää näin. Mielessä nannasusimaista -tunnelmaa yhdistettynä naiviin viidakkoleijonamaalaukseen. Kun työskentelen, en suhteuta tekemistä ollenkaan muuhun kuvaan. Joudun itse asiassa työskentelmään koko ajan lattialla, mikä puolisokeuttaa minut. Nurkka oli liian korkalla työstettäväksi pystyssä.

MINÄ RAKASTAN tuota vihreätä pöheliköä. Siinä on joitain ihania kohtia, ja tavallaan mikä parasta, se on aivan eri estetiikkaa kuin laattamaiset kentät, joita maalaus on alunperin täynnä. Sopiiko mukaan vai ei sovi, ei haittaa. TUnnelma värien kautta on pysynyt samana, tiivistän ja tarkennan sitä vielä tummentamalla vasemmasta reunasta tulevan käden vartta, jolloin huomio keskittyy kuvan keskiosaan. Korostan tätä vielä lisämällä vaaleankeltaista valoa keskellä oleviin juttuihin. Jotenkin naiivia meininkiä, mutta minun tehtäväni ei ole arvittaa tässä kohtaa. Teen vain. Kerta toisensa jälkeen. Tuntuuko minusta nyt “kuvasta” irtautuneelta. Oikeastaan ei. Tämä taitaa olla selkeästi erilainen kerta siinä, että en ole tainnut kuulla “kuvan puhetta”, sen ohjeita siitä, miten sitä pitäisi jatkaa. Kerta toisensa jälkeen olen pikemminkin törmännyt kontrollintunteeseen sekä minun että Vileln osalta. Se henki ikäänkuin leijuu maalauksen yllä. Tämä tietysti estää tehokkaasti kuvan puheen. Muutenkin tuntuu, että olemme tämän kuvan kanssa “vielä” siinä vaiheessa, että toteutamme “niitä temppuja” omista matkalaukuistamme… täytämme kuvaa omilla mielihaluillamme, esteetisillä vaatimuksilla ja pikemminkin tottumuksillamme, sen sijaan, että “maalaisimme”. Mikä voisi liittyä seikkailuun, heittäytymiseen, unohtamiseen, riskinottoon, sisälle menemiseen. Tämä kuva on ulkokohtaista dekoraatiota. Tämä kuva on lasi.

“Suuri lasi”.

MItä tein: maalasin työtä lattialla, keskityin vihreää oikeaan ylänurkkaan oikeastaan kokonaan. Koristelin lopuksi keskiosaa vähän ja tarkensin käsivarren varjostusta vasemmassa reunassa.

Raportti: maalasin oman työpäiväni aluksi noin 1,5 tuntia.

Musiikki: kokoelma klassista musiikkia. …. taisi olla jotain “iltalauluja lapselleni”.

Ville 14.11.2012

MINÄ VIHAAN : Olen päästänyt irti. En vihaa. Turtumuksen tila, joka seuraa on inhottava. Tämä on jääväämätön välipyykki, joka täytyy ohittaa. Myöntämisen katkera kalkki.

Miksi yhteismaalausten tulisi “esittää” jotain? Tämä aika epäluonteva vaatimus on hiippaillut sisäänkirjoitetuksi tavoitteeksi yhteismaalaamiselle. Missä on se Henna, joka kirjoitti huumorinkin läpi tosissaan. “Sääntöjä: Villen puoli/Hennan puoli” ?

Yritän vapautua tästä kaavamaisuuden pakosta, mutta kontrolloinnin tarve on kuin kivireki, joka seuraa perässä. Se väijyy milloin voi liukua ylitseni, kun en ole valppaana.

MINÄ RAKASTAN : Ks. äskeinen. En rakasta. Se vain on jotain, josta olen päästänyt irti. Antanut sille luvan olla. Antanut anteeksi kaikki virheet. Sen voima on ihailtava, koska se on. (ainakin toistaiseksi)

Pidän kyllä kovin siitä, miltä tuntuu, kun pystyy hyväksymään erilaisuuden tunteen, joka työssä elää vahvana. (En kuitenkaan ole sitä mieltä, että olemme saavuttaneet vapauden) En voi koskaan tietää miltä Hennasta tuntuu. Toivon, että hän voisi tuntea samoin: olla vapaa.

MITÄ TEIN : Kuuntelin mitä Henna sanoi ja kuulin: Katso missä kuvassa on kysymys ja tee “se”. Mitä en kuullut, oli se, minkä hän selvästi sanoi: “älä tee värikenttiä.”
Yritin pahaani työstää kuvaa yksityiskohtien kautta valmiiksi, ratkaista isojen kuvapintojen väliset jännitteet ja maalata dorkaa, kaunista.

Toinen käsi pesee toisen, toinen neuvoo toista, ehkä jopa haluaa lunastaa lupauksen. Toinen kannattelee tietoa, näkemisen lahjaa ja tietoa, toinen käsi, naamaksi puhjennut huutaa magian liekin, okkultismin symbolit. Suuren peilin takana turvallisesti katsoja oksentaa luurankonsa, heijastaa sielunsa ja sillan palaminen on rauhan tapahtuma: pysyvä pesäero on kaikki mitä meillä on-> meidän ei tarvitse kohdata toisiamme hyväksyämme sen, että toisella on oikeus tuntea oikeutus.

(HUHU mikä litanja ajatuksia, jotka eivät ole teoksesta itsestään. Kunhan puhkun)

raportti: n tunti

musiikki: uusi Tunneltrance goes Ibiza kokoelma- levy hyyppii ja niin minäkin

Henna 9.11.2012

MINÄ VIHAAN…Ville jo varoittelikin siitä, että teki jotain aika erikoista ja suurta, mutta kai hyvällä tavalla. Maalaus on nyt yhtä laattaa, väripintoja, toisiaan jyrkempiä ja ehdottomampia… ja tylsiä. Lasi itsessään, ja kaikessa outoudessaan ei provosoi, vaan pikemminkin kiehtoo. Se on ihan ok, vaikka laittaakin kuvan todella epätasapainoon. Yritin jatkaa samankaltaisella tekniikalla vettä vasempaan alanurkkaan, mutta laitoin maalausmediumiin aivan liian paljon liilaa, joten siitä tuli tosi peittävä. Se meni siis pilalle, ja samoin sitä paikkailemaan laittamani punnainen. Itse asiassa mulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä olin tekemässä. Eikä ollut oikein flowtakaan, joka olisi antanut voimaa hurjastella sokeudesta huolimatta.

MINÄ RAKASTAN…ideaa lasista, jonka takana ihminen seisoo. Visuaalisesti idea ei oikein toimi, mutta on “rehellinen” toisella tavalla. Lasi. Lasin idea. Lasi metaforana. Sen läpi näkee, mutta ei oysty koskemaan, ei haistamaan. Aistimukset sen suhteenperustuvat pitkälti katseeseen, tai käden kosketukseen viileän lasin pinnalla. Etäisyys on sanoin kuvaamatonta. Jotenkin tosi masentavaa ja kylmää.

MITÄ TEIN: kuten sanottua yritin ratkaista sommittelua jollain suurella eleellä. Ennen kiva alaosa ei enää sopinut peilin kanssa, joten yritin vedestä samalla tekniikalla (kuin lasi) jotain … mitä en osannut tehdä.

raportti: muistaakseni vähän alle tunnin

musiikki: olikohan hiljaisuus…?

Ville 7.11.2012

MINÄ VIHAAN Mitä tässä vihaamaan? Siinä se on ja antaa sen olla. En oikein ymmärrä. Ehkä se on niin inhottavaa, että siitä kannattaa mainita. Ei voi koskaan ymmärtää on liikaa sanottu, mutta en taaskaan ymmärtänyt Hennan maalausjälkiä hahmossa. Kaupunkisilhuetti yllättäen toimi jotenkin ja kuvan alaosa on pitkään ollut “valmis”.

MINÄ RAKASTAN Kokeilla silti jotain uutta. Rohkeasti vaan kun tuntuu siltä. Maalasin ison “lasin” ja tämän innottaman kuulotin myös koko oikean yläreunan tasaisemmaksi. Tuntuu niin hyvältä kun saavuttaa kauniin pinnan. läpikuultavan. lämmöllään palavan. siveltimien hienovaraisen ja harkitun toteutuksen jäljen. kaunis. kaunis.kaunis.

MITÄ TEIN teippasin ensin vasempaan ylänutkkaan suunnikkaan käden päälle ja maalasin sen läpikuultavalla maalipastolla. Värit tulivat mukaan alta, jossa ne olivat paikoitellen vielä hieman märkiä. Halusin, että tästä tulee lasi.peili. ulottuvvuuudellinen elementti. Sitten maalasin uusiksi myös oikean reunan. En oikein tiedä miksi, mutta isommat pinnat kiinostavat.

raportti: n tunti

musiikki: uusi hardtrance kokoelma- levy hyyppii ja niin minäkin

Henna 6.11.2012

MINÄ VIHAAN epäonistumisen pelkoa, joka estää nauttimasta prosessin leikkimielisyydestä. Vihaan sitä, että tunnen oman kunnianhimoisen rajan läheisyyden, sekä Villen esteettiset rajoitukset siitä, mitä saa ja mitä ai saa tehdä. ja tämä korostuu sitä enemmän mitä pidemmälle edetään. Kuva halutaan saada valmiiksi.

MINÄ RAKASTAN tätä tekemistä. Tänään tuntui kuin olisin mennyt lämpimään syliin, jossa ollaan vain minua varten. Jokin on. Maalaus on. Värit ovat. Meidän yhdessä rakentamamme maailma on. Maalaus nyt ei visuaalisesti kovin tajuntaani räjäytä, vaikka tunnistan siinä jovalmiitakin kohtia. Minulla on mennyt pitkä tauko siitä kun viimeksi olin yhteismaalaamassa. Tai maalaamassa yleensä. Aikaa on vienyt yhteisnäyttelymme Logomossa, joka opetti puhumaan ja katsomaan yhteismaalauksia laajemmalla tavalla. Olen myös valmistellut artikeklin yhteimaalauksesta, ja pohtinut runollisesti analyysin kautta tätä prosessia ja sen mahdollisuuksia meissä ja meidän siinä. Luulin, että maalaamiselle olisi tänä aikana tullut jokin kynnys, mutta ei; ei ollut mitään ongelmaa jatkaa. Ei edes öljyllä, jossa siis jo olemme. Halusin kuvaan jotain sisältöä, joka ohjaisi visuaalisia valintoja tästä edespäin. Sain rakennettua oikealle keskivaiheille pienoiskuvan sillasta, jonka toisessa päässä on ihminen. Sillan ylittäminen vaatii puhdistavan tulen läpi käymistä. Jotta toisen luo voi päästä, on itsen tyhjentäminen oleellista.

MITÄ TEIN: rajasin yläreunan keltaisen “rajattomuuden” tummalla kaupunkisiluetilla. Ajattelin useita kaupunkielementteja; pyrämideja, pilvenpiirtäjiä, eurooppalaisia taloja. Sitten tein siltaa ja sen ihmisen sinne. Sitten keskityin isoon ihmishahmoon; teinsiistä sinivalkoisen naisen, joka on alasti ja seisoo vedessä. Värien loogisuuden vuoksi lopuksi vaihdoin etualan pinkin käden siniset “varjot” vaaleanvihreiksi. Hauskaa on, että sillan “tulesta” tulee mieleen viimeinen vaihe aivan ensimmäisestä yhetismaalauksestamme. Tästä voisi vetää hienoja metaforia …

Raportti:  maalasin oman työpäivän sisällä yhteisesti noin tunnin.

raportti: hiljaisuus. ihana. haastava.

Ville 15.10.2012

MINÄ VIHAAN jos vihaan? En jaksa vihata. liian provosoiva sana. Eikä ole oikeen miotään negatiista mielessäkään.

MINÄ RAKASTAN … no on tämäkin liian voimakas ilmaus. enkö voi vain maalata?

MITÄ TEIN Korostin siltaa oikealta -> Se on minulle tärkeä. Maalasin kasvot hahmolle-> En pitänyt niistä. Keltainen tuli poltti kaiken pois. Isot kasvot ovat kadonneet. Tai siis kyllä ne siellä vielä kummittelevat. Ihan perustelevan laisesti ne rajaavat kuva ajattelua. Ne siis ovat.

raportti: n tunti

musiikki: hiljaisuudessa

Henna 12.10.2012

MINÄ VIHAAN sitä, kuinka emme osanneet jättää akryylin hienovaraista satumaailmaa…kaikki pitää peittää öljyyn, kun se on muka arvokkaampaa, värit tulee paremmin esille…blah…itselle akryyli on kyllä mieluisampi ja usein näytävämpi medium. En tiennyt kuinka alkaa tätä…pelottaa vielä viime maalauksen hallitsemattomuus…jostain oli kuitenkin aloitettava, joten aloitin kohdaasta, jota inhoan maalauksesa enite…oikeata ylänurkkaa ja sen keltaista.

MINÄ RAKASTAN viivojen tuomaa “työstön” tuntua…ok…viivat näyttävät teippauksilta, mutta ainakaan ne eivät ole vain siveltimellä nopeasti huiskitun näköistä. teipin skarppi reuna sopii myöstuomaan jännitettä kuvaan. värit osuivat ihan kivasti kohdalleen alemmassa viivoituksessa…ylempi vähän persoonaton. Se mitä nyt kaipaan, on sommitelman ja sisällön täsmentäminen. Kuva tarvitsee jotakin keskellensä: en ymmärrä mitä punainen käsi, ja luuranko ihminen oikein tekevät maalauksessa. Tulevatko myös isot jättikasvot vielä näkyviin?

MITÄ TEIN teippasin ensin ylänutkan ja tein raidat vastaväreillä suhteessa pohjaan. sitten teippasin vasemman reinan; ideana oli poistaa mahdollisimman paljon tylsää mustaa…vaikka sitten valkoisella. sävytin vakoista lopuksi niin että se häivyttyy paremmin taustaan.

raportti: n tunti

musiikki: future dance -levy

Ville 9.10.2012

MINÄ VIHAAN

Tuntuu kuin Henna olisi pilannut jotain peruttamattomasti. Tämä tunne ei ole mukava. Se,että tuntee syyttävänsä ei ole edes reilua, sillä se on vain “tämän prosessuaalisen maalustapahtuman luonnetta”. Mutta silti. Sanon, että vituttaa. Ei voi olla yhteistä päämäärää edes niinä hetkinä, jolloin oma päämäärä tuntuu selkeältä.

Joskus haluaisin vain omia koko kuva itselleni.

MINÄ RAKASTAN

Omaa kädenjälkeäni ja tapaani jäsentää kuvaa. Tämä on vaarallista, mutta kun on himo tehdä jotain ja jollain tietämällään tavalla, ei voi muuta kuin toteuttaa sisäistä pakkoaan. Ei siksi, että se mitä seuraa, olisi jotain omaa, vaan koska se on se tapa, jolla voi synnyttää jotain. Voiko muutoin rakastaa?

MITÄ TEIN:

Katsoin kaihoisasti mieleeni sitä edellistä kertaa, jolloin olin ollut todella tyytyväinne kuvan kanssa. Se selittänee pettymyksentunnettani.

Postin mielestäni rumat  siniset läiskät, jotka pilasivat koko väriajattelun. Poistin ylätreunan mössövärin, joka ei ollut mitään muuta kuin sekaannusta.

Maalasin takaisin “minun kuvani”. Tällä siis en tarkoita mitään omaa, vaan yhteistä, jonka olen nähnyt. Silta palaa taas oikeassa reunassa pyörteessä. Iso hahmo itkee verta suljetuin silmin. Pieni hahmo oksentaa luurankonsa.

Raportti: n tunti

Musiikki: Prodigyn Psychedelic remixes (on kyllä vanha matsku kovaa, mutta niin on tämäkin jäykkää)

Raportti: n tunti

Musiikki: olisinkohan ollut hiljaa?

HENNA 7.10.2012

MINÄ VIHAAN

Menin varmana ja intoa uhkuen työhuoneelle, työ on ollut jo monta kertaa hilkulla siirtyä “valmiin” puolelle, eikä suurempia mokauksia ole tullut. Ajattelin, että ehkä vain tämä yksi kerta tarvitaan että työ olisi valmis. Tiesin jo etukäteen hieman mitä haluaisin tehdä; poistaa vähän Villen viime kerralla öljyllä aloittamia mennikäisen kasvoja, ja häivyttämällä valkoisen horisontin.

Työ ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan halutulal tavalla, tai luulin oikeastaan sen etenevän, mutta varmuutenikö lie, en huomanut sen etenevän väärään suuntaan. Tein työtä paljon ylösalaisin (oiva kikka mitä olen Villeltä oppinut), mutta se ei toiminutkaan selkeyttävästi. Olin sen sijaan sössinyt liian paksulla mustalla liian laajoja kenttiä, ja peittänyt kaiken lisäksi alleen jotain ihan jees kohtia. Mustaa oli tullut liikaa käytettyä muihinkin paikkoihin. Jotain hätäistä sinne tänne, vähän panikoidenkin kun huomasin että homma ei skulaa. Murra senhän on pakko! Olin ajatellut ehkä jopa lopettaa työskentelyn tänään valmiiseen kuvaan! AARGH!

Työstäni tuli kauheaa. Se sabotoi alla olevaa, hakkaava valo oli jopa rumempaa kuin vitsinä olin ajatellut. Olin onnistunut sammuttamaan huiman joukon värejä, koristelemaan kokonaisuutta ripottaisilla epäditaileilla, ja tosiaan, tuhosin menninkäisen myös, mutta “meni siinä lapsi pesuveden mukana”. Mahaa kouraisi kun vilkaisin kuvaa; kauhea. Ja ennenkaikkea, hyvä työ mennyt pilalle, ehkä korjaamattomaksi.

MINÄ RAKASTAN

…intoa, jolla työhön taas ryhdyin. Maalausprosessi jaksaa houkutta enemmän tai vähemmän. Nyt on taas ollut mukavan positiivisen helppoa lähiviikot. Ja olen/olin innoissani tästä työstä. Ihmettelen vain, milloin ymmärrämme, että työ voi olla helpostikin valmis; aina se ei vaafdi monen viikon pakko työstöä äljyyn saakka. Katsotaan päästäänkö tämän kanssa oikeasti pitkälle, vai kaadutaanko tähän saveen, joka polullemme taas majoittui.

MITÄ TEIN

Maalasin kauan, ensin ylösalaisin, sitten oikeinpäin. Ensimmäine kertani öljyllä tämän työn kanssa ja sen taas näki; öljy on minulle niin usein yllättävän vaikea, kun sitä ei saa lutrata päälle-ja-pois niinkuin akryylia. Poistin horisontin, alleviivatun silmän, ja häivytin epäkeltaista oikeasta ylänyrkasta. …ja “vähän” muuta sinne sun tänne.

Raportti: maalsin n 1,5 tuntia

Musiikki: ei musiikkia

Ville 5.10.2012

MINÄ RAKASTAN

Öljyn tehoa: Vaikka akryylin kirkkaat ja luonnottomatkin ominaisudet tehollaan hämäävät, öljyssä on jotain sellaista, joka voimallaan avautuu ikuisesti voimakkaampana.
Ja spiraali avautuu yhä: alas, ulos, ylös.

MINÄ VIHAAN

En nyt mitään. Tuntuu hyvältä.

MITÄ TEIN:
Öljyllä maalasin ja tein mielestäni “valmista”. Rakastin kuvaa juuri sellaisena kuin se on lopuksi. Yhä herkkä ja akryylin kerrokset paljastava. Sommitemaltaan sulkeutuvaa ja jotenkin merkitsevä. Tämä on minulle kuva, joka “riittää”.

Oikealla pyörteessä palava silta. Keskellä jättiäinen maahiaiskasvo kaksinaistulkintoineen.

En sano, että ollaan valmiita, mutta on perustavanlaisen tyytyväinen ensikosketukseeni öljynkanssa tässä maaluksessa.

Raportti: n tunti

Musiikki: Prodigyn Psychedelic remixes (on kyllä vanha matsku kovaa, mutta niin on tämäkin jäykkää)

Henna 2.10.12

MINÄ RAKASTAN

raikkaita värejä, psykedelian vaanivaan mahdollisuutta. Huomasin orastavat kasvot! Kasvot maisemassa, maisema kasvoissa!

MINÄ VIHAAN

epävarejä, näitä kaikkia miljoonia pullosta tulleen näyttäviä. Niille on tehtävä jotakin!

MITÄ TEIN: Keskityin pelkästäön kasvojen esiinottamiseen, mutten suoraan kasvoja alleviivaamalla, vaan ympäristöä muokkaamalla siten että kasvot korostuvat.

Raportti: n tunti

Musiikki: muistaakseni…Ratatat?

Ville 1.10.12

MINÄ RAKASTAN

Pyörteitä. Sulkeutuvuutta. Sitä kuinka kaikella on kuin sisäinen logiikkansa.

Logiikka on tietysti omani ja toteutan sitä, koska olen oppinut havainnoimaan tietyntyyppisen logiikan toistuvuutta. Jatkuvuutta.
Taas yksi spiraali avautuu: alas, ulos, ylös.

MINÄ VIHAAN

Epäselvät motiivit vaivaavat. Monet päällekkäiset figuurit ilman tarkoitusta, hieman provosoivastikin itsestäänselvinä. Minuilla on ongelma näiden ihmisten kuvaamisen kanssa. aluksi ne ovat hahmoja, tullen kuin tyhjästä. ja kun niitä maalaa pois, niin niitä tulee lisää. kaikkialla näen kasvoja.

Lopulta kasvot soluttautuvat maalaukseen: tiedän sen, sillä ennne en ole tyytyväinen.

Olen pettynyt siihen, että olen samoissa ongelmissa, joiden kanssa aloitin maalaamisen “abstraktisti” alunperinkin. Kaikkialle ilmestyy tahtomattanikin figuraatiota, animistista ajattelua. Taulut täyttyvät siitä, kuten se olisi ainut tapa nähdä: maailman ktoonisesti purskahtamassa eteeni.

MITÄ TEIN:

Maalasin fiilistellen ja herkistellen. Maalauksen akryylin herkkyys tuntui poikkeuksellisen houkuttavalta. Maalauksen hienovireisyys, pitkien öljytahkoamisten jälkeen, jotka syöpyivät mieleen edellisestä maalauksesta.

Etsin tarinaa, symboleita, motiiveita henkilöille. Väritän maailman, jossa elän. Maiseman. Mielen. Oikealla nousee omasta prosessistani tuttu elementti: Pyörre. Tuuli. Keskellä kuvaa hahmo oksentaa luurankonsa. veden pinnassa heijastelee peilin todellisuus.

Maailma on todellista vain liikkeessä, kuin tanssissa.

Raportti: n tunti

Musiikki: olisinkohan ollut hiljaa? (ainakin mielessäni oli Prodigyn Psychedelic remixes)

Henna 25.9.2012

MINÄ RAKASTAN tässä prosessissa, yhteisessä maalausprosessissa oloa. Siloin kun jaksan. Nyt jo pitkän aikaa tämä on mennyt vähän rutiinilla, vaikka niinkuin koulunkäynti. Sitä menee johonkin paikkaan, kun on sitoutunut juttuun, vaikka ei muuten menisi jos saisi vapaasti valita. Taitaa se viimeisin maalaustaistelu jättipleksin kanssa vielä vaikuttaa; siitä jäi tietynlainen tekeminen päälle. Kunhan vain tekee jotain. Eikä edes usko, että millään olisi valmistumisen kanssa mitään tekemistä. Mutta hyvä niin, nyt. Olen ollut kovin monissa tällaisissa hankkeissa mukana, prosessityöstökehittymismuuntumisjaksoissa, että osaa jopa ajatella tämän olevan tietty pakollinen vaihe kokonaiskuvaa ajatellen, isompaa kuvaa ajatellen. Tässä onjotain vapautta, kun ei ole tulosvastuussa kenellekään, saadaan junnata Villen kanssa kahdestaan missä halutaan vaan ja niin pitkään kuin halutaan. Ihanaa on myös luottamuksen tunne, jota tunnen Villeä kohtaan tässä projektissa. Tiedän, että hän on mukana. Toisaalta ihmetteln kyllä miksi. Itseni ymmärrän, minähän hyödyn tästä jotain. Mutta mitä Ville. Kirjoittaisitko siitä?

MINÄ VIHAAN. Taas junnataan, hetellään päämäärättömästi ideoita ilman että kumpikaan ottaa vastuuta. Pistetään pakkaa sekaisin. Olin jo kuvitellut, että yläosan värilillutus taustalla ja minun gessolla siihen vetämäni loiskeet olisivat voineet olal jotain jopa lopullista, Ville oli etänyt niitten yli mitäänsanomattomilla laattapullovärilaveerauksilla maneerisin kaarivedoin. Mitäs tässä sitten taas. Varmaan vaan huolimattomuutta, mutta hei, tästä juuri puhuin. Kuvaa ei osata taas katsoa, tai sitä ei kuulla…niin kuva ei puhu nyt kyllä yhtään. Kuullaankohan kuvan puhetta enää. Alkuajan maalauksissa sitä oli paljon, että tiesi mitä piti tehdä, koska kuva kertoi.

MITÄ TEIN. Provosoiduin hieman Villen taustalaveerauksista ja aloin tehdä jotain figuratiivista. monia alkuja, jottei jättäydy yhden varaan. En osannut tehdä muuta kuin ihmisviittauksia, joten tein niitä. Yrtin miettiä muita, esim koiria, jotain hahmoja vaan, hedelmiä, mutta ei. Ei muuta lähtenyt. Tein alhaalle naisen takaraivo katsojaan päin, pitkillä leteillä. En tiedä miksi. Sitten tein käden päälle pienen lapsen, joka astuu ylöspäin ja tavoittelee sieltä jotain. Myös toinen pikkuihminen sen seuraksi. Sitten alhalle pari päätä oikealle, ja ylös vasemmalle profiili. Ai niin, ja luurangolle en tiennyt muuta funktiota kuin etten halua tehdä luurankoa, joten laitoin vähän “lihaa” sen päälle, vain viesiksi ettei siis luurankoa :D Onneksi tekemäni isot kädet ja naru ovat vielä maalauksessa, pidin niistä kovasti. Nyt en tosin tiedä onko niillä mitän funktiota enää kuin vain jokin jäänne (jota aletaan suojelemaan suojelun vuoksi?)

RAPORTTI: kaoottisen oman ateljeekerran jälkee liian tärpätinhuurun lomasta maalasin noin 40 minuuttia. Hämmennyksessä

MUSIIKKI: ei tainnut olla mitään.

Ville

MINÄ VIHAAN Värien yhteensopimattomuutta. Kuin joku olisi sokea. Edessä näkyvä todellisuus on muokattavissa ja jos haluaa muokata siitä ruman, ei se maailma ole sen arvoinen. Milä ihme tuo luuranko on. Ajatuskin korniudessaan saa minut haukkomaan henkeä. Siinä on jotain todella teiniä.

Toisaalta tämäkin haaste on houkutteleva.
MITÄ TEIN Hillitsen itseni. Tein pieniä eleitä, liikkeitä, suuntia ja sävyjä.

Työskentelin kuvapinnalla kauttaaltaan, mutta varoen peittämästä mitään. Annan kuvan hiipiä sisään. En tuhoa edes luurankoa, joka kuultaa lävitse. Annan maalin valua ja levittyä lappeeltaan. Odotan kuvaa. Fiilistelen sen tarvetta.

MINÄ RAKASTAN akryylin mukautuvuutta. Kun akryyliin pääsee sisälle, niin se on loputon muutoksen mahdollisuuksien verkko. Avaimet maailmaan jonka voi kääntää tarvittaessa hetkessä ylösalaisin.

Hyvä fiilis tämän kuvan kanssa. Tekee mieli kuunnella hyvää musaa!

Raportti: tunti

Musiikki: hiljaisuus

Henna 18.9.2012

MINÄ RAKASTAN

absurdiutta ja vapautta, hengittävyyttä kuvassa. Ateljeelle mentäessä jo autossa tieson mitä haluan kuvalle tehdä; teippauksia. jotakin pienä yksityiskohtaista, joka johdattaa villen värivirtaa, pistää niin sanotusti kapuoita rattaisiin, mutta hyvässä mielessä. ajattelin jotain peliä, struktuuria, mutta ihan niin ei tapahtunutkaan. rakastan narua, joka onkuvassa.

MINÄ VIHAAN

tällä hetkellä en mitään. tekeemieli maalata, jälki on insoiroivaa, villella ja minulla yhteisiä fiiliksiä kuvasta, kumpikin diggaa toisenkin jäljestä.

MITÄ TEIN

ensin vaaleanpiunainen käsi. katsoin mallia omasta vasurista. siten vähän vettä. ja lopuksi toiennkin käsi. ja sen asennosta tuli herkkä, jotakin on tapahtumassa. teippasinnarun kädestä veteen. lopuksi suhrisin vielä laosaa.

raportti noin tunti

musiikki ei

Ville 16.9.2012

MINÄ RAKASTAN

Rauhallisia hetkiä, jolloin ei ole kiire mihinkään. Sitä, kuinka on aikaa istua alas ja katsoa maalin kuivavan. On varsin eri asia hujauttaa jotain kankaalle ja jättää se lappeelleen, kuin tehdä jotain ja odottaa hetki sen kanssa.

MINÄ VIHAAN

Jälki ei aina halua onnistua. Vihaan piittaamattomuutta jälkeä kohtaan, vaikka kyseessä olisi vain ensimmäinen tai muutoin alle jäävä maalikerros. Haluan että kaikki pyrkii olemaan “onnistunutta”.

Vihaan yksitoikkoisuutta ja sitä, kuinka olen tottunut tekemään: teen jotain ja huomaan tehneeni sen taas. Tavallaan siihen tottuu, mutta inhottavuudessaan palaaminen on merkki paitsi “osaamisesta” tai vaikka varmuudesta; myös jämähtämisestä.

MITÄ TEIN

Odotin kun ensimmäinen laveeraus kuivaa ja pyyhin sitä paikoin rätillä. Tein läpikuultavaksi.

Kun aika oli oikea nostin pystyyn ja annoin mennä. Maalasin lähes sokeasti vision, joka mieleeni oli tullut ensimmäisestä maalausvaiheesta. Yritin heittäytyä. Muistaa mitä ajattelin ja toistaa sen nopeasti; improvisoiden pinnalle, jonka liukas myötäily siveltimen alla salli siveltimen kulkea: tarvittaessa hitaasti, nopeasti, varmasti, helposti.

RAPORTTI: Tunti rauhallisena päivänä

MUSIIKKI: Hiljaisuudessa

Henna 14.9.2012

RAKASTAN sitä, että saa aloittaa uuden maalauksen. Paljon mahdollisuuksia, ja luulo siitä, että edellisestä prosessista on oppinut paljon. Se kun on mielestäni hienoin maalauksemme tähän mennessä, tuo viimeisin. Rakastan on tässä ehkä vähän voimakas sana ainoana verbinä, joten oletan, että tässä voi tuota vähän vaihdella, esim Pidän siitä, että pohjustuksen värit ovat raikkaat, hyvälaatuiset, vaikkei pohjustuksessa muuten mitään päätä eikä häntää olekaan :D onneksi minulla oli jo valmis tekninen idea, jota halusin koittaa pohjustusvaiheessa. tekeminen oli kivaa, ja paikoin onnitumista. Mielenkiinnolla odotan, mitä ihmeellistä tästä tulee.

VIHAAN näitä helppoja aloituksia, joita Ville oli tälläkin kertaa taulullemme tehnyt. lillutkset. väriloiketta ja sattumaa. kuinka keskinkertaista. toisaalta oli hauska ottaa taas haaste vastaan, ja tarkastella omaa käyttäytymistään sen kanssa. itse jatkoinmyös helpolla, jotain abstraktia. käyttämäni gessonmattapintainen valkoinen tosin jollain tavalla ärsytti, mutta pohjustustahan tässä ollaankin tekemässä…

MITÄ TEIN. Ville oli jättänyt käytettäväkseni valkoista gessolitkua, joten päätin etten käytä mitään muuta “maalia”. hain isot siveltimet ja maalasin melkein hkauttaaltaan peittoon kaiken Villen tekemän värin. Sitten pesin esiin tuosta valkoisesta jotakin. Tarkoitukseni oli työstää kangasta pystyssä, kuten olen tottunut akryylin kanssa välillä tekemään (kyseisellä tekniikalla), mutta gesson kuivuminen olikin erilaista, joten jouduin työstämään isoa kangasta vain maassa ja se rajoitti muodon tulemista.

RAPORTTI: yhteimsmaalasin noin tunnin työpäiväni sisällä

MUSIIKKI omalta puoleltani hiljaisen akuuluva Ratatat.

Ville 10.9.2012

MINÄ RAKASTAN

Aloitin uuden pohjan; vihdoin taas tyhjää! Olin alkanut edellisen (isomman) yhteismaalausken tahmean (Kokomatkan öljyä) aikana alkanut epäillä taiteen tekemisen hauskuutta. Tyhjän pohjan aloittaminen on vaikeinakin hetkinä ihanaa, kuin avaisi mahdollisuuden uudestaan ja uudestaan.

MINÄ VIHAAN

Edellisen maalauksen kuvakin oli alkanut tuntua väkivaltaiselta, jopa hullulta. En nyt tarkoita mystifioida seikkaa, mutta kun kuva alkaa prässääntyä epätoivoiseksi kollaasiksi maalauskerroksia, joista toiset ovat iloisia, jopa maanisuuteen asti, ja toiset hitaita kerrokisa, jotka osittain turhaankin jäävät maalausjälkien peittämiksi.

Vihaan yhteismaaluksessa sitä, kuinka kaikki ei ole kontrolloitavissa: Miten ne rakkaat jäljet, joita on huolella työstänyt ja joiden kanssa on kokenut onnistumisen, katoavat. Se on kuin herkkyyden murhaamista. Mutta pelin säännöt ovat nämä.

MITÄ TEIN

Aloitin tyhjältä pöydältä vaikka edellisen maalauksen haamu yhä leijaili seinällä. Olin kyllä maalannut seinän vielä uudestaan valkoiseksi ja myös etuosan lattiaa, jonka eteen kirjoitin: New New Age! (Lisäsin alkuun vielä myöhemmin Happy Energy, jolloin etukirjaimista muodostuu HENNA!)

Pohjustamaton kangas piti pohjustaa ja maalasin samalla väriliukurin kylmän keltaisesta lämmeten punaiseen ja siitä kylmentyen siniseen ja taas lopuksi lämpimän siniseen. Jätin painoin siveltimenvetoja näkyviin ja tein suuntia. Diagonaali liike, jonka pinnan jako kohtaa siveltimen suuntien viitoittamat vaihtoehdot.

Raportti: Tunti

Musiikki: Uusi sekalainen

Mainokset