VIISI

Paluu transsista / Return from Trance (2012), akryyli ja öljy kankaalle, 268 x 208 cm

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

VILLE 14.4.12

JÄRKI sanoo yhden asian: kun toisella menee “huonosti” (liittyen ihan mihin tahansa) on hyvä jos toinen osaa laittaa jäitä hattuun. Henna tuntuu käyvän ylikierroksilla, eikä ole hän ole ainoa: eikä tämä siis taida liittyä maalaukseen, joka sinänsä on kyllä yllättävän “hankala” tapaus.

Kun luin Hennan tekstin, huomasin hänen ryöpyttäneen sinne kaiken – paitsi etten lukenut oikeastaan sanaakaan maalauksesta. Jos ei osaa keskittyä maalaukseen, vaan asiat vellovat noin emotionaalisessa, ei se (yleensä) palvele maalausta.

En tiennyt kuinka jatkaa, mutta vihasin “tukkoon menemistä”. Aloitin poistamaan materiaalisuuden, joka olisi johtanut tukkoisuuteen, jota on lähes mahdotonta voittaa, kun se ylittää tietyn pisteen.

TUNNE Henna ihmetteli drapestriaa, johon viittas (laskosten tekemistä maalilla kankaalle ja siirtämällä ne tauluun) Tuntuu, ettei Henna kuunnellut. Eihän henna ollut tehnyt laskoksia, vaan maalin poistamista kankaalla! Miten vaan: en aio rajoittaaa tekemisiä omissa tai yhteisissä. Ei ole muuta tapaa maalata.

Hennan olisi pitänyt (ja uskon, että sydämmessään niin tekikin) ymmärtää, että mikää maalausjälki tai maalaamisen tapa ei ole minulle tärkeä. Jokainen improvisoitu ja “uusi” maalaamisen tapa on “jo tehty”…. Jos jostain innostuu, niin sitä soveltaa, mutta se ei kanna ideana kovin pitkälle. Siksi hylkään ja jalostan omassa työskentelyssäni mitään tekemisen tapaa! Ne kaikki johtaisivat pysähtymiseen ja kuolemaan!

Helvetin rypyt: teen niitä sitten tähänkin: tuntuu hyvältä, kun maalaus tulee taas “syväksi”. Kumma miten omat “tunneryöpähdykset” pyhittää arvokkaaksi, kun toisen teot voivat jopa provosoida?

Näin sattumalta uuden hahmon: Rubenssin “Leukippoksen tyttärten ryöstön maskuliininen ja omakuvallinen versio” Huumori kukkii minussa ja se on tapa, jolla jatkan: Ihmettelen Hennan “tosikkoasennetta”.

Tykkää maaluksesta niin, että tekisi mieleni sanoa se on minun, älä tuhoa sitä!

FLOW oli aika maksimaalinen, vaikka olosuhteen olivat päin helvettiä. Naapurissa uusi naapuri sahasi, porasi ja sirkkelöi. Kolisee. Musaa kovempaa ja se katoaa. Hennan maalaus ja sanat: ymmärtämättömyys harmitti.
raportti: Maalasin tunnin ja nautin joka sekunnista.
musiikki: Esham (Paikoitellen katosin noitaghettoon ja psykedelisiin voodoo-xrituaaleihin)

HENNA 14.4.2012

JÄRKI Teemu Mäki joskus sanoi, luin eilen netistä, että on aivan järjetöntä asettaa vastakkain “tunne” ja “järki”. ehe, sitähän me tässä kirjoittelussa teemme, mutta totta ei se oikeasti menekään näin…tunne ja järki ovat niin limittyneet taiteilijan työssä, että vain harvat asiat voi laittaa joko täysin tunnereaktioksi tai sitten harkituksi järjen ääneksi. näitä kategorioita olisi ehlä syytä miettiä nyt tarkemmin, kun kokemusta on karttunut. listasin eilen tietokoneelle niitä analyysikategorioita, joita mietimme toissaviikolla automatkalla Villen kanssa Helsingistä Turkuun. Siis kategorioita liittyen siihen, että olemme ammattitaiteilijoita, eli mistä eri muuttujista käsin olisi kiinnostavaa lähetä purkamaan yhteismaalaamistamme ja -maalauksia. Tuntuu kivalta ja hienolta, kun samalla kun “vain” konkreettisesti maalaamme, teoriaseikkoja kertyy ikäänkuin itsestään, ja nyt ei tarvitse pohtia sitä, onko jokin oikeasti “totta vai ei”, sillä jos ja kun ideat nousevat suoraan käytännöstä, voi niille antaa heti jo painoarvoa, (ilman järkeistämistä).

Teemu Mäki rules!

Pekka Himanen taas antoi minulle monia vuosia sitten oman kirjansa “Hakkerietiikka”. Kutsui sitä “luovuuden filosofiaksi”, ja ajatteli sen (omien ajatustensa) kiinnostavan minua. Kirjasta, joka oli melko huono, en muista paljoakaan erityistä, mutta se herätti kiinnostukseni “hakkerien etiikkaan”. Tosin etn tiedä miten se mahtaa näinä päivinä olla, Pekan pohdinnat kun koskettivat erityisesti Linuxin syntymisen aikoja ja sen alun kehitystyön energioita ja motivaatioita (etiikkaa).

Hakkerit tekevät työtä ilman halua rahaan, he kehittävät jotakin eteenpäin, koska he ovat kiinnostuneita “itse kehitettävästä asiasta”. Ehkä myös kuuluminen tällaiseen harvojen ymmärtämyksen piiriin kuuluvan alan (kuin koodaaminen) salapiiriin voi olla myös yksi syy sille, että yhteisöllisyys onkin se pääasia, ja asian kehittäminen vain väline kuulua yhteisöön. enihaus, mikä heitä sitten muu, kuin “raha” palkitsee; ideana oli kai se, että toisten kunnioitus ja maine kyseisessä yhetisössä. kukin halusi yllättää porukan mitä hienoimmilla kehitysaskeleilla ja sovelluksilla, tämä “kilpailu”, kunnianhimo, kilvoittelu, vei asiaa eteenpäin, yhteistä asiaa, ja samalla varmasti tekijät ottivat siitä mitä halusivat ja pystyivät myös omiin projekteihinsa. käytännössä tässä lienee juju, että kaikki tuotokset, koodit yms, mitä virtuaaliseen yhteistilaan asetettiin, annettiin yhteiseen käyttöön, ja niitä sai kehittää eteenpäin. tässä ajatuksessa on jotain mahdottoman hienoa. näin tämä “yllättämisestä ja temmpujen tekemisestä” (ja tietysti kehun ja kunnian keräämisestä yhteisön silmissä) tuli se tahtotila, jolla hienoja tuloksia (esim Linux) saatiin synnytettyä. no, tämä on se tarina, joka glorifioiden viedään eteenpäin, kun halutaan korostaa sitä mahtavuutta, joka yhteisessä tekemisessä voi olla.

Mutta entä se nurja puoli, se mitä ei koskaan kerrota eteenpäin, ja joka loppujen lopuksi onkin aina kaiken takana; miten ne tekijänoikeudet, mikä on minun, mikä sinun, kuinka paljon sinä hyödyt minusta, miten minä hyväksikäytän sinua, saanko työstäni ansioistani varmasti oiukeanlaisen korvauksen jne. Ja kuinka moni hyväuskoinen, joka antaa kaikkensa yhteiselle tekemiselle, jääkin jossain vaiheessa jalkoihin, kun ei pysy enää kehityksen kärjjessä, muiden mukana, ja huomaan näin omien ideoidensa, oman energiansa, oman vaikutuyksensa kaikkoavan omista käsistään muiden kuljettaessa sitä omien jatkokehittelyjensä kautta glooriaan.

Miten käsitellä näitä nurjia ihmisillisiä puolia yhetismaalaamisessa? Mitä sitten, kun kaikki ei menekään kumpaakin/kaikkia osapuolia suosivalla tavalla?

TUNNE vaikeita asioita nuo ylläkirjoittamani. tajusin kuitenkin, että noihin on pakko saada jokin ote, jos tätä yhteismaalaamista aikoo jatkaa, ja varsinkin jos sitä alkaa esim opetusmetodina hyödyntämään. on naiivia vain ajatella, että kyllä kaikki sujuu hyvin, tai mitä noilla on väliä. tässä on kuitenkin se vaara, että joskus tuollaiset tekijät, jos niihin ei löydy kaikkia tyydyttävää ratkaisua, saattavat olla niitåä syitä, miksi joku jättää yhteisen projektin. tai alkaa ainakin suhtautua siihen varauksella.

yhteismaalamisen juju kun on jotain rakkaussuhteeseen verrattavaa; minä annan koko itseni kaikki taitoni ja tietoni yhteiseen maalaukseen ja sen prosessiin. olen altis muuntumiselle, mutta myös kasvamiselle, ja tulokset oletettavasti ovat suurempia ja hienompia, kuin mitä itse ikinä yksin pystyisin saamaan aiakiseksi (tai tuntemaan).

Ville kertoi eilen ottaneensa yhden idean omaan taidetyöhönsä, ja tämä idea on sellainen teknine idea, joka tapahtui minun toimestani meneillään olevan maalauksen ekassa kuvassa. Kokeilin siinä kangasrutulla maaliaineen poistamista kuvasta, ja jälki oli ihan jees. Ville sanoi jo silloin, että tykkäsi siitä mitä olin tehnyt, mutta sanoi eilen, että ei pitänyt erityisesti juuri tuota teknistä kikkaa kiinnostavana. Nyt hän kuitenkin oli juuri tuota tekniikkaa alkanut jatkojalostaa omissa maalauksissaan, ja oli siitä kovin innoissaan ja ajatteli että siinä olisi jopa potentiaalia nousta “Siksi jutuksi” jonkun taiteilijan kohdalla.

Tuossa oli jotakin, joka kovin loukkasi, ja jotenkin loukkaa vieläkin minua. Maalauksen intiimiprosessi, meidän yhteinen “salainen kieli tai maailma” on murtunut, luottamus petetty. Miksi Ville ei voinut jatkaa kiinnostavan tekniikan kokeiluja meidän yhteisessä maailmassamme. Tuntuu hyväksikäytetyltä, olisi ollut ainakin reilua kertoa (ensin) minulle itselleni, että olipas muuten hieno jälki tai tekniikka tuo mitä olit tehnyt, sinun kannattaisi kokeilla sitä, tai “voisimmeko jatkaa sen kokeilua ja kehittämistä yhdessä?” Nyt kokenut maalari varasti lapselta tikkarin.

Näiden TUNTEIDEN keskellä olen kuitenkin myös sitä MIELTÄ, että kaikki mitä kirjoitin aluksi JÄRKI osuudessa, on paljon kiinnostavampaa. MIksi minulla on halu “omia” jokin tekniikka tai väri tai tyyli, jossa voisi olla “uutuusarvoa”? Onko se muka minulta pois, minun taiteestani pois, jos joku muu tekee sillä samalla “energialla/motivaatiolla/jutulla” omia projektejaan?

Kaikki tämä on kuitenkin avannut silmiäni, ja ehkä v’hän liiaksikin tällaisesta yhdessä tekemisestä, ideoiden omimisesta ja varastamisesta… miten oikeastaan ovat nuo tutkimusympyrätkin yliopistoissa, jotka tuntuvat niin kiinnostavilta, ja “tieteen pitäisi muka olla avointa”, ja “kaikki mitä on julkaistu on toisten jatkokehiteltävissä (kunhan pitää huolta viittauksista)…

Hei! ehkä se onkin siinä, kaikki mitä tekijä itse on antanut “jaettuun tilaan” on jatkokehiteltävissä, mutta prosessin sisällä pitää hyvin hienotunteisesti virittyä toisen läsnäoloon ja jälkiin siinä.

Eikun maalausnäyttelyitä katsomaan julkisiin tieloihin ja vaikutteita hakemaan!

Raportti: yhteismaalaamassa vähän alle tunnin, jonka jälkeen kurkku kipeytyi ja tulin autoon kirjoittamaan.

Musiikki: huonoa Moonbooticaa.

JÄRKI… Ja sitten ihan jotain muuta. Otin projektorin mukaan työhuoneelle. Olin pohtinut kuvan rakentamista kerroksittain ja halusin tehdä sen myös näin. Olin sketsillut kuvan päälle tasoja: mm. Synnytyshuoneen ja Beckmanin kunkun.

Projektori palamaan, ei sen takia, että tekisin sen kuvan, vaan, jotta “vapautuisin maalauksesta” ja konventioistani. Puoli sokeana toteutan ennalta suunnittelemani värisävyt. Onneksi Henna oli lähtenyt irroittelemaan, joten tämä radikaali sysäys ei tunnu niin “pahalta”

TUNNE rakastan kuvan sirpaloitumista, monikerroksittaiseksi ja kerronnalliseksi vyyhdiksi: nimesin tässä eräänä päivänä erään taiteilijan toitä “psykorealismiksi”, esittävä lähtökohta ja psykologinen “totuus”. Koen, että transendoiva kuva on tämä Schöner Schein, kauneuden kuvastus, kuvan takana, sisällä ja edessä.

Long live the king. The king is dead! Aina tapettuani “idolin” ja ennakkoluuloni, vapauduttuani; FLOW huutaa minussa: olet vapaa! Olet onnistunut pakenemaan, toistaiseksi. Heros Eros Needs Thanatos. Sankarin rakkauden kokemus vaatii kuoleman.

En tiedä miksi aloin kirjoittelemaan lattiaan, mutta syynä ei ole mikään mystifikaatio: liittyi omiin töihini, joiden rinnalla eläminen on vääjäämätöntä.

Raportti: Yhteimaalausta 6sta 7aan illalla

Musiikki: Moonbootica. Live. Jumatsuge mikä styge!

TUNNE: alkukantaisen ihannointia. Pyrkimyksenä flow, luonnollisuuden, villiyden, energisyyden olotila. Rituaalinen ajattelu maalaamisesta, ihmisenä olemisesta. Syntymä ja kuolema, Eros ja Thanatos (elämän- ja kuolemanvietti) osana elävänä olemisen kokemusta. Johtuu ehkä myös trance-musiikista, jota olen kuunnellut maalatessa, yleensä en sitä näillä yhteismaalauskerroilla luukuta. Mielessä mustat silhuettihahmot tanssissa, heimorituaalit, mutta ehkä kahdeksankymmentäluvun eurooppalaisen ja jenkkimuodin (fashion) läpi suodatettuna; tuotteistettu Afrikka tai Karibia. No, tässä joitain ajatuksia syntyneestä kuva-aiheesta ja sen innoituksesta.

Oli tosi vaikea tulla työhuoneelle, muutama päivä, jopa tahallaan, välissä. Villen kankaalle jättämä hahmo viime kerrasta hyvin vaikea. Nainen haarat levällään katselukorkeudella pastamaisesti maalattuna kuin pumpattava Barbara-nukke. Synnytystä siinä kai oltiin kuvaamassa, jotain hyvin lihallista, mutta liha jäi kyllä hyvin kauaksi tuosta puuteroidusta epämuodosta. Tavallaan. Sen estetiikka itselle hyvin haastava, itse kun ihmisiä tehdessä niihin käytetään aikaa (tai tarkkuutta), jos pyritään realismiin. Nyt kankaalla enemmänkin ITE-taiteen hahmo, jonka “Eero Urjankylästä” olisi voinut päiväuniaan realisoidessaan hahmotella. With all respect. Hahmossa kuitenkin erilaisuutensa, niin tekotavan kuin aiheenkin, vuoksi jotain kiinnostavaa, mutta lopulta en kuitenkaan voinut antaa sen olla täysin koskematta. Kauemmin kuvaa katsellessani se alkoi viitata yhä enemmän haarojen levittelyesitykseen, jota maskuliininen hahmo ylhäältäpäin kontrolloi. Jos tissit ja pakarat ovat SE juttu, niin tehdään naisia sitten. Kuvan luonne muuttui täysin, nyt siinä jopa jotain bilehenkisyyttä, mikä on melko käsittämätöntä, heh.

JÄRKI Sommittelu on kiva, ja kuvassa on liikkeen mahdollisuus. Kaipaan ekspressiivistä maalausjälkeä, “sitä afrikkaa”, myös värien puolesta. Nyt kuvan värit ihan randomit, tosin pidän siitä, että väriskaala on “tavallaan” hallittu, koko väripalettia ei ole kankaalla. Tausta ei nyt kyllä toimi kovin hyvin. Mietin myös kuvan syvyyttä, olemme pruukanneet tehdä melko kaksiulotteista pintaa, ja jopa dekoraatiota. Mitä voisi tarkoittaa syvyys kuvassamme? Itsellä se ei mitenkään vahva puoli.

FLOW aluksi jähmeä, ihmettelevä. Aivan kuin uuden asian edessä; kuunnella ja yrittää olla provosoitumatta ja reagoida sitten jollakin vanhalla tuohon “uuteen”. Haaste lähti kuitenkin viemään, tässä yksi ehdotus. Flow-kokemus jäi saamatta, mutta pelissä ollaan “vielä”. Kiinnostuksella odotan, kuinka Ville jatkaa.

Raportti: yhteismaalaamassa myöhäisenä iltapäivänä tunnin verran.

Musiikki: cd-levy omalta puolelta: Future Trance vol 17 cd 2

JÄRKI Nyt maalataan ihmistä: pitää vaan valita miten. Kokeillaan veistämistä! (eipähän jää vaihtoehdoksi ohkanen maalaaminen) Tämä koskee siis päähenkilöä, naista, joka synnyttää kuin pakolla. Takana myyttinen merijumala, Poseidon mikä lie.

Valitsen lämpimät sävyt ja liha kasvaa: veistämisessä poistetaan materiaalia, muovailussa sitä laitetaan lisää. Taustan kylmät sävyt elävöittävät. Huomaamattani tässä on joku yhteys Lucian Freudiin, minkä tajuan maalaamisen jälkeen. Vielä kun tuon sijoittaisi pöydälle tuon “lihan”.

Tätä tulisi mielestäni työstää materiaalisesti, kuin veistosta, siihen voi lisätä tai poistaa märkää, mutta vain osina. Antaa kuivata välissä, ennen kuin laittaa uutta päälle. Kerroksittain kasata materiaalia. Muualle ei saisi tehdä yhtä materiaalista työstöä, vaan pysyä aineettomana. Ja taustassa tulisi välttää lämpimiä sävyjä!

TUNNEn poikkeuksellisen voimakasta tarvetta ohjailla ja neuvoa kuinka tätä tulisi työstää. Esittävä lähtökohta nostaa esiin mielessäni varsin rajoittavia tekijöitä työstämiselle. Jos toinen esim haluaisi maalata ohuesti, ja toinen materiaalisesti: ei tarvita kuin yksi kerta toiseen suuntaan, ja koko homma “menee pilalle”. Jos jotain haluaa systemaattisesti työstää tietyllä tavalla, sen raikkaus ja toimivuus on tämän varassa.

Pelkään, mutta olen toiveikas. En koe, että olen saanut aikaiseksi mitään hienoa, mutta pelkään sen mahdollisuuden puolesta. Voimmeko yhdessä toteuttaa työskentelyä niin johdonmukaisesti, että lopputuloksen “loogisuus” ei kärsi? En missään nimessä haluaisi, että työskentely lähtee taistelun suuntaan.

Toiveikas olen siksi, että yhteismaalaamisprosessi on yleisesti lähtenyt siihen suuntaaan, jossa toista kuullaaan paremmin (ilman näitä tekstejäkin).

FLOW Oli hyvä… Flow on ehkä sittenkin turha lisä tälle, vaikka onkin kiinnostava ilmiö. Tuleehan tämä esiin tuossa tunnepuolella jos haluaa…tai vaikka musassa?

raportti: päivällä 1stä 2een yhteismaalaamaan tunniksi.

musiikki: Wiz Khalifa, Ghetto Gospel, Tunnel Vision: volume x.

TUNNE Mielenkiintoista maalata jotain, mikä jollain tavalla epäilyttää. On eri katsella kuvia kauhuista, kun ne on jo joku käsitellyt, joku jo ottaa vastuun niiden oikeutuksesta tulla “olevaksi” maailmaan kankaan “kautta”….esimerkkinä vaikka Saturnos, joka syö lapsensa…muistan sen Madridista…ihan kiva kuva, kiinnostava, ei pelottava, mutta en varmaan itse olisi ikinä uskaltanut moista maalata. Tässä vähän sama, kuvassa jokin pelottava ulottuvuus, jotain salamyhkäistä väkivaltaista. Merenotuksen lihaksikas pyöreä suu valmiina imemään lihat kuiviin. Yöh. Ja on tuo toinenkin hahmo, Villen mukaan “synnyttävä”…minulle enemmän hyökkäyksen kohteena oleva, jota tuo toinen tukehduttaa ja aikoo pian koskea kummallisella käsilenkillään. Mitään hyvää ei varmasti ole luvassa.

JÄRKI Muotojen mukaan aloin tavailla mahdollisuutta toteemista niin, että alaosan liikkeessä oleva hahmo olisi tarkemmin rajattu, ja siten ihmisrakennelman selkeä alaosa. Ei sinänsä, etten olisi tykännyt hahmosta, sanotaan että se oli ihan ok, mutta kuvan sommitelma oli jäämässä pliisun maisemalliseksi…tai minulle liian rikkonaiseksi hahmottaa. Olen huomannut olevani aika yksinkertainen näissä sommitelma-asioissa. Yksi tai kaksi könttiä keskelle. Sen pystyn handlaamaan, en muuta.

Hahmon surrealistisesta hahmosta halusin kliinisen neonvihreän, jotakin aivan muuta kuin orgaaninen hengittävä tausta. Materiaalien kautta saatava kontrasti kiinnostaa. Pyrstöstä tuli hauskalla tavalla dorkamaalausta. Parantelin myös vähän punaisen otuksen anatomiaa, pää ainakin oli liian pieni, en tosin tiedä menikö se yhtään paremmaksi. Vartalo kyllä, se oli vähän liian laiha..ehkä on vieläkin…ja ranne oli muodoton.

Aika hyvä, kiinnostava. Hyvä alku meidän “esittävälle” tekemiselle. Realismi onkin sitten vielä ihan oma asiansa.

FLOW Kuva ja musiikki ovat kantaneet, ehkä kuitenkin jollain tavalla vähän etäännytettynä. Jotenkin vähän varuillaan olo, etten sössi maalausta. Musiikkikin jotenkin scifimäistä, ei sellaista aivan upottavinta, ominta. Jotain samaa kuvassa.

Raportti: aamulla kahdeksalta yhteismaalaamaan tunniksi.

Musiikki: Daft Punk: Tron Legacy (taitaakin olla jonkinmoinen spundtrack scifi-elokuvaan?)

JÄRKI sanoi että odota ja anna sen odottaa hetki: kun tulin työhuoneelle, laitoin kameran päälle ja aloin maalaamaan. Toisin siis kävi. Kun näkee kuvan, voiko siltä kieltäytyä? Kun tuntee ajatuksen nousevan esiin, miksi sitä ei antaisi tulla?
Hennan työjälki oli suurta ja näyttävää: se inspiroi suuruudessaan. En halunnut alkaa koristelemaan, tai työstää liian pitkälle. Näin uuden päähenkilön syntymän: Meditoiva mies on muuttunut makaavaa naisfiguuria kiinni piteleväksi taustahenkilköksi.

Nainen synnyttää: Katse on taivaaeen. Huumori, josta Henna mainitsi, “pop-ulottuvuus” on mielessäni hieno vireinen kerronnallinen taso, tyylikysymys. Kuva on yhtä hyvin futuristinen “Daft Punk”, tai vaikka “Kraftwerk” tyyliin, kuin nämä olisivat vain poppia. Pop on toissijainen: se on vain yksi pienistä tasoista, joita kuvalla on. Sen läsnäolo on kuitenkin tärkeää minulle, kuten huumorinkin.

Ehkä tästä huomioista uvittuneena assosioin kahta taideteosta/taiteilijaa: Basquiatilla on kruunupäisiä hahmoja joiden tiedostaminen “kuuluu” jokaisen nykypäiväisen graffitista tai abstraktista ekspressionismista maalaavan taiteilijan kuvastoon. Teen tietoisen viittauksen tähän kruunaamalla alas syntyneen “pikaistusfiguurin”, heilahtaneen liikekuvan kaltaisen ekspressionistisen vedon, motivoin sitäkin figuuriksi.

Kokonaisuudessaan minua innostaa kuitenkin enemmän Max Beckmannin kruunupäät, mytologiset ulottuvuudet, ja näin karikatyyrisyydessään kuvajako ja ihmisten “tönkkö” sommittelu kulmikkaiksi kuvakentiksi puhuu minulle.

TUNNE Sanoi siis maalaa: ja maalasin ja seurasin jälkeä: näin ja toimin, improvisoin ja aistin, liikkeitä siveltimissä, sommitelmassa, väreissä.

Tuntuu hyvältä, kun jättäydyin suurilta muutoksilta. Tältä minusta tuntuu, että jätin energiaa reserviin enkä lähtenyt toteuttamaan kaikkea keralla.

FLOW Suitsuke palaa ja levittää tilaan rauhaa, musiikki hakkaa nopeaan, upottavaan tempoon, keskittynyt, maltillinen, odottava.

raportti: Tulin työhuoneelle maalamaan yhteismaalausta tunniksi ja tein näin 11.40-12.40 ja sitten jatkan omilla töilläni.

musiikki: Annoin Daft Punkin jauhaa: live on hetkessä, ja sen mukainen kokemus siirtää paikalle.

HENNA 5.4.2012

JÄRKI maalaus näyttää hyvältä. Minulla on ollut pitkä tauko, etten ole ollut tekemässä yhteismaalausta; noin kaksi viikkoako…ehkä kliseisen naiivin provosoivan ärsyttävän haastavan merkitsevän symbolin vaikutusta…puhun siis Villen tekemästä ihmishahmosta, joka istuu itämaiseen tapaan meditointiin viittaavassa asennossa. Ihmeellistä tämä länsimaisten apinointi; tuo asento ei merkitse meille (minulle eikä Vilellle) mitään sen enempää kuin esimerkiksi rastafariuden keltainen, punainen ja vihreä. Ehkä Ville ironisoi, tarkoitus onkin leikitellä pop-ajatuksella?

Enihaus, tekemäni jälki näyttää päämäärätietoiselta, hyvältä, luonnosmaiselta ehdotukselta. Tarkoituksella en tehnyt sitä pidemmälle, koska tuntuu, että aiheesta on ensin päästävä yhteisymmärrykseen, ettei toinen työstä joka kerralla aivan jotain muuta polkua, jolloin keskustelu ei syvene kahvipöytätasoa pidemmälle. Tartuin Villen ehdotukseen ristiasennossa istuvasta hahmosta, jolla salaista tietoa; muistuttaa hieman Obey -graffitihahmoa Ameriikassa. Hahmo pyörittelee kädessäään ikuisuuden ja jatkuvuuden merkkiä, kahdeksikkoa, joka voi myös olla liikkeen kuvaus käden heilumisesta, liikerata, tai jonkinlainen stressilelu, kuminauha käsinäppäryysharjoituksiin ja ajanvietteelksi. Ehkä näissä kaikissa onkin jokin linkki myös jatkuvuuteen, hetken rajattomuuteen. Kuten Juha Welling voisi sanoa, väreilyä on kaikkialla ja koko ajan. Kaikki on liikkeessä, kaikki on virtausta. Niin se oli; kaikki on virtausta.

Villen höpinöitten takia minuunkin on tarttunut (joutavanpäiväinen) juttelu olemisen luonteesta, tässä olemisesta “korkeammalla tietoisuuden tasolla”, todellisuudesta, ja siitä transendenssista. Ehkä myös Juha Varton tekstiseminaari ruumiin ja tiedon ja olemisen yhteyksistä ja vaikutuksista on jotenkin käsittelyssä. Helppohan niistä on lätinöidä, varsinkin kuvan kautta, kun saa höpistä mitä sattuu, ei tarvitse ottaa vastuuta puheistaan, niinkuin ammattiajattelin varmasti pitäisi. Mutta ei tällä mitään lätinälläni merkitystä mihinkään ole. Kunhan on sitä puuhastelua, kuminauhan pyörittelyä suuntaan ja toiseen.

No antaa se ainakin inspiraatiota kuva-aiheeseen, jos ei muuta. On tässä yhdessätekemisessä se hyvä puoli (muun muassa) että varmasti en IKINÄ olisi tällaista aihetta kankaalle läjäyttänyt yksin. Voin huoletta antaa sisällön merkityksellistämisen Villen harteille ja itse ottaa ilvehtijän osan, joka hassuttelee näillä dorkillakin aiheilla.

Ukkelin sylissä lepäävä käsi on mielestäni tosi onnistunut. Vaaleanvihreä hento sävy vahvassa maalivedossa toimii. Siinä on taitoa. Myös joissain muissa isoissa siveltimenvedoissa on taitoa. Puhun noista tuolla alhaalla.  Taustan ruskeat sävyt päämäärättömästi ovat hieno kontratsi yli-ihmiselle, joka istuu tuossa sonnan keskellä. Edelleen taiteilijan kuvaa taidetaan olla tekemässä.

TUNNE tuntui hyvältä tehdä. Minulla on ollut jo joitain kertoja tässä sellainen olo, että ei tarvitse hädissään lähteä improvisoimaan ja reagoimaan kuvaan tekemällä vaan “jotain”..vaan kuvan vaiheet ovat alkaneet “kertoa” minulle mitä tehdä. Mikä muoto, mikä väri, millä tyylillä..tai no se ehkä liittyy siihen muotoon…volyymi…minun tarvitsee istua rauhassa ja “antaa kuvan tulla”. Ei kuva koskaan valmis päässäni ole, mutta ihan kuin minuun tulisi jokin rakenne, kaava, jota en voikaan tietää järjellä, mutta kunhan menen vain oikeiden välineiden ja värien kanssa kankaalle, niin sitten “se” tapahtuu kankaalle. Nämä ovat varmaan joitain “oppeja”, joita olen sisäistänyt Villen ja minun tekemisessä…joitain lainalaisuuksia, ja sääntöjä, ehkä esteettisiä normeja, on sisäistynyt, ja kankaalla olevat värit muodot ja rytmit aktivoivat minussa näistä lainalaisuuksia, jolloin ehdotus on olemassaolevalle kuvalle sopiva. “Tiedän mitä pitää tehdä”. Kielioppi.

Tuli mieleen, pitäisikö ottaa uusi kategoria mukaan: FLOW?

FLOW maalaus ehdotti minulle mitä tehdä. Ukkeli-aihe ehdotti ukkelia ja sammuneet taustavärivedot ehdottivat suuria valkoispohjaisia siveltimenvetoja. Tuttu musiikki taustalla antoit uskoa; “kunhan jaksat tehdä, niin kyllä se lähtee kantamaan”. Sama juttu kuntiksella painojen kanssa. Voima löytyy sinusta sen mukaan, minkä suuruiset painot olet päättänyt nostaa. Jos voima ei sillä kerralla riitä kuin yhteen tärisevään nostoon, niin muutaman kerran päästä se riittää kolmeen nostoon aivan mainiosti.

raportti: maalasin ensin omia duuneja vähän yli tunnin, jotta kameran lakku ehti lauatutua. Sitten katselin ja maalasin yhteistä työtä, en koko tuntia, ehkä 40 minuuttia. Kävin välillä tyhjentämässä jämämaalit omiin duuneihin seinän toisella puolella. Tämä siistä syystä, että yhteismaalaus eteni valmiista vaiheesta toiseen, työtä ei loppujen lopuksi ollut paljon…

musiikki: Villen koneen suppeasta elektronismusavalikoimasta Daft Punk: Alive 2007, jota olen kuunnellut paljon kuntosalilla muutama vuosi sitten. Ihan hyvä meno, jotenkin laadukasta musaa verrattuna siihen houseen, mitä yleensä tulee tunnesyistä kuunneltua.

JÄRKI Luin Hennan tekstin ja aloin maalaamaan. Henna oli tehnyt nopeasti valmiin näköistä. Jollekin tämä riittäisi, kuten hän itse sanoisi. “Helpossa” ja kevyessä jäljessä on etunsa senkin puolesta, ettei tarvitse vaivautua katsomaan muuta kuin sitä, mielyttääkö paljas jälki, ja avaako se eteen tarpeeksi vakuuttavan “kuvan”. Jäävuori kolmio on herkkä. Sisään on vangittu taiteilijan sielu, kristalloituneena. Tartun humoristisestikin kahteen haasteeseen.

1) Seuraan Hennan aloittamalla tiellä, enkä “riko” kuvaa. Kuvan rikkominen, halkominen rinnakkaisiin tasoihin johtaa kuvan abstrahoitumiseen, josta omassa työskentelyssäni pidän. Päätän kokeilla toista tietä: avata oven abstraktiin yksiselitteisen ja esittävän kautta.

2) Esittävyys/figuratiivisuus: Maalaan ja lopuksi piirrän esittävän figuurin transendoimaan jäävuoren sisään. Hennan kommentti  egopuustissaan olevasta taiteilijasta johtaa minua, ja päätän kuvata, kuinka taiteilija eristäytyy ajatuksissaan jäävuoreen. Teen aloitteen esittävään. Aloite ei ollut puhtaasti tietoinen ratkaisu, vaikka Hennan sanat varmasti painoivat takaraivossani, kuten halu, josta Henna osuvasti puhui.

TUNNE Vaikeaa tuhota kaunista, herkkää. Pakko, koska ei ole vaihtoehtoa. Hätäinen, kun ei saa keskittyä etukäteen tarpeeksi, virittäytyä. Vapautunut, sillä maalaaminen, improvisaatio, on välitilassa toden ja tarkoituksen välillä.

Ajatuksien kokoaminen kuvan kanssa palkitsee, ajattelun sanallistaminen. En aina ymmärrä miksi taiteilijat meuhkaavat siitä, ettei kuvista, taiteesta tai maalauksista voi puhua, ikäänuin ne olisivat pyhiä, jotain sellaista, josta puhuminen pilaa ne. Jos siitä itse tai joku muu sanoo jotain, niin ei ole ole pois siltä. Kuvalta, jolla on mahdollisuus avautua joka kerta eri tavalla. Ihmeellinen tabu.

Virittäytyminen kuvaan on herkistymistä tunteille ja aistiseen, ja nyt jälkikäteen kirjoittaessani maalaus on auki valuva haava, josta kaikki tunteet vuotavat, edessäni se on auki ja olen jättänyt siihen itseni, haavoittuneena ja parantumattomana. Yhtäläillä kuva palvelee järkeä, sillä ilman toista, ei toinen ole koskaan täydessä merkityksessään.

RAPORTTI: Yhteismaalaamassa pari tuntia, kirjoittamisineen matkoineen.
MUSIIKKI: “Only For the Headstrong” electronica/Acid/trance/house-kokoelma (mm. prodigy, east side beat, orbital)

JÄRKI Ajattelin, että teen tarvehierarkiakolmion Maslowin ajatuksia seuraillen. Ensin pitää olla ruoka ja lämpö turvattu, sen jälkeen sosiaaliset suhteet saavat arvoa. Kolmion huipulla on itsensä toteuttaminen, ja minulle “vapauden” käsite. Meillä on Villen kanssa paljon painia näiden asioiden kanssa, sillä olemme taiteilijoita, myös työparina, mutta samalla vanhempia kahdelle pienelle lapselle, joista toinen on vauva. Ironisesti teki mieli tehdä kolmio toisinpäin, “taiteilijan tarvehierarkia”, jolloin kaikki lähtee itsemääräämisoikeudesta, mahdollisuudesta vapauden tunteeseen, ja se motivoi vasta pitämään itsestään, rakastamaan perhettään, ja jopa motivoi lopulta konkreettisesti tarttumaan lattialuudan varteen, ja raahautumaan välillä palkkatyöhön tai kelaan, jotta saa rahaa ruokaan itselle ja toisille.

Eihän se varmasti aina näin ole, ja on monia hetkiä, jolloin en ole työni sisällä, niin kutsuttu taiteilija, jolloin tarvehierarkia lähtee aivan varmasti siitä, että kahvin on oltava juuri tietyn lämpöistä eikä myslissä saa olla liikaa sokeria. Ai niin, ja pölyt pitää siivota, olen allergisoitunut työhuoneen ilmalle ja maalikäryille. Joudun siitä syystä käyttämään aina työhuoneella suojanaamaria kasvoilla, jossa aktiivihiili suojelee minua kurkun ja nenän ärsyyntymiseltä.

Ollaan Villen kanssa puhuttu siitä, että tehtäisiin jotain esittävää, niin sanottua realistista. Villellä siihen halu, koska ei oikeastaan tee sitä muuten. En tiedä miksi. On muutaman kerran yrittänyt. Ehkä tarvitsee jonkunlaisen motivaation, sillä onhan se esittäminen tai sen yrittäminen, jonkunmoista taistelua usein. Luulen, että hänen motivaatiokseen kelpaisin tällä hetkellä minä.
Tästä aloituksestani ei nyt tullut esittävää, mutta olkoon siinä vaikka taiteilija, joka itse on oma tarvehierarkia kolmionsa kaikessa egopuustissaan. Juoksee italialaisten futuriestien tavoin, lenkkeilee raikkaassa metsäilmassa. Nyt kun on kerran kevätkin!

TUNNE Hieman vaikea aloittaa, on ollut muutaman viikon tauko yhteismaalaamisesta hengitysärsytykseni takia, ja sitten on tehty omia duuneja. Niissä tekeminen on melko erilaista, ja aiheet ja koko ja tilakin, koska teen niitä omalla ateljeella. Työhuoneelle tullessani löysin myös lattialta puupölypinon ja hitto vie, mitä ihmettä se tekee siinä! Miljoona kertaa on tästä puhuttu! Eikö minua kuulla! Ville!

Lievästi vittuuntuneena kävin hommiin, ja se lähti taas tutulla flowlla kuljettamaan. Kikkailin ja kokeilin, ilman kunnianhimoa mutta varmasti. Tuntui hauskalta, ja siltä että kyllä tästä johonkin merkittävään ollaan koko ajan matkalla, siis laajemminkin kuin vain tässä maalauksessa. Diggaan kolmion jälkeä, tuollaista valomaista timanttiloistoa ja sen suhtautumista taustaan. Oman kehoni jättämät jäljet eivät visuaalisesti hämmästytä briljanttiudellaan, mutta paskan väliä. Siinä tapahtuu päätetty teko, ei vain improvisointia ja reagointia ympäristöön ja sen tarjoamiin helpolla tartuttaviin erivärisiin siveltimiin työpisteellä.

Diggaan suunnasta.

RAPORTTI: yhteismaalaamassa pari tuntia, ekaksi muutama minuutti työtilan siivoukseen.
MUSIIKKI: random musaa ville tietokoneen uudelta soittolistalta. Ei monia hittejä, tai monet liian kuluneita, mutta yllättävästi jaksoi. Jotain juustotrancea ja muutama hipihopi.

Mainokset