NELJÄ

Ennen, nyt, ikuisuuteen / Before, Now, Eternity (2012), akryyli ja öljy kankaalle, 268 x 208 cm

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

VILLEN TEKSTIT

22.2.2012

ENNEN: Ennen kuin aloitin, rakensin valokuvausta varten seinälle tuen, jotta kamera olisi aina samassa asennossa ja kohdassa.
Henna varoitti ennen työhuoneelle lähtöä: “Älä siten aloita “lilluttamalla”, eli lattialla maalia levittelemällä. (Tämä on paha tapa, mutta ihanalla tavalla rakentavan vapaa.) En tiedä miksi rakastan tätä tapaa. Siinä on jotain vapauttavaa.

NYT: Työstän työtä ensin muutaman vedon seinällä, ja sitten se iskee. Halu laittaa se poikittain. Ja niin teen.
Palaan kuitenkin hetken päästä pystyyn. Annan maalin valua. Käytän joukossa akryylipohjaista inkkiä, mediumia ja gessoa. Tämä on “lisäpohjustus”. Istun hetkeksi alas ja katselen. Kirjoitan tätä samalla. (kone oli sattumalta auki ja teki mieleni, vaikka piti kirjoittaa vasta jälkeen)

JÄLKEEN: Mietin jotain, mistä eilen keskustelin Sakari Marilan kanssa (Tapasimme pitkästä aikaa. Hän oli opettajani) Voiko kauniita asioita kuvata rumasti ja vastakkain: voiko kauheita asioita, sotaa ja veritekoja kuvata kauniisti? Marila kertoi maalanneensa 60-luvulla teoksia, joissa veriteotkin naamioituivat kauniisiin kukkaismaaluksiin.

Annan maalin valua mustana. Mieleni on avoin.

Raportti: Maalasin yhteismaalausta tunnin 15.30-16.30

Musiikki: Hiljaisuudessa.

24.2.2012

ENNEN: Päätä särkee. Kivistää. Mieli on kipeä kaikesta mitä eilen tulin miettineeksi. Olin Paulon Säätiön kuraattorin tehtävissä Lahden AMKissa, jossa on “todellisia maalareita”. Tarkoitan, että siellä on maalaamisen meno. Yhdellä kaverilla oli mm. n. 30 tärpättipurkin “avoin alttari”, joka höyrysti tajunnan. Olisi kai pitänyt sanoa jotain, mutta jäi tekemättä.

“Psykedeliaa psykoosin partaalle” käy mielessäni.

NYT: Maalaan vapautuneesti ja katoan. Keskittyminen on jostain syystä huippuluokkaa. Ehkä se johtuu siitä, että pakoni on niin suuri: poistun maalaukseen.

Mietin sisäistä tehtävänantoa mielessäni. Kuvamme (maalauksemme) ovat tähän mennessä olleet varsin mielenmaisemallisia prosessimaalauksia, joihin on astelllut asteittain sisään Hennan teippausten mukana lievä Berliini-teippi-streetart-postgraffiti fibaus. Pääasiallinen havaintoni on, että kuvat ovat olleet (tavallaan) “liian ajattomia”, siis tavallaan myös “vanhahtavia”.

Haluaisin tässä teoksessa toteuttaa jotain itselleni tärkeää ajan ulottuvuudessa: Haluan kuvan olevan ajaton myös sillä tasolla, että se elää yhtäläisesti historiassa, tässä hetkessä, kuin tulevaisuudessa. Idean olen joskus opiskeluaikoinani poiminut säveltäjä Bernd Alois Zimmermannilta ajalta, jolloin Adornon Estetiikka ja Mannin Tohtori Faustus puhuivat minulle voimakkaasti musiikin ja kuvan yhteydestä.

Maalauksessa on jäävuori, jonka heijastuksessa näen: “DIE GELDENE MEN” (en osaa saksaa, mutta kuulostaa hyvältä). Kultaiset miehet, kuin Fritz Langin Metropolis elokuvassa, yhdistyneenä Goetheen tutkimassa prisman värispektrejä. Historian havina. Miksei mukaan mahdu ajatuksena myös Kaspar Friedrichin “Eichmeer”, jäämeri, vaikka sommitelman puolesta tämä muistuttaa enemmän erästä hänen toista teostaan “Chalk Cliffs (on Rügen)” (Erästä mestarillisinta simpukkasommitelmaa taidehistoriassa, mukaanlukien Rubenssin runsaudensarveiset pyörteet)

Maalaus on kuitenkin samalla raaka kuin graffiti. Teippaus yhdistää sen graffitin “teippikonstruktivismiin” (hard edge), jopa venäläiseen avatgardeen. Vapaus ja rakenteen selkeys toimii.

JÄLKEEN: Tuntuu, että olen aika ajatusten keskellä. Liikaa kerralla saattaa olla este maalaamiselle, niin sanotaan. En tiedä mistä tämä tulee. Maalaus on auki valuva haava. Särky hellitää. Euforia valtaa alaa. Laitoin musiikin päälle kirjoittaessani.

Kultainen hehku laskeutuu kuin ajan kuultama patina, kultainen aika. “L’age D’or”-Bunuel. En tiedä mistä tämä ryöppy nimiä ja teoksia tuli päähäni.

Raportti: Maalasin yhteismaalausta tunnin 8.15-9.15

Musiikki: Hiljaisuudessa, kunnes kirjoitin. (sitten Pärttiä ja Räppiä)

25.2.2012

ENNEN: Hulluus ja vimma vaivaavat ajatuksena (En tarkoita, että kokisin itseäni mitenkään kummankaan suuntaiseksi). Kultaiset miehet ja koko historian paino ovat kadonneet. Väriembryot pallukkamuodot. En pidä mistään.

NYT: Pohjusta seuraavan työvaiheeni. Erilaisia sävytettyjä mustia, osa pullomustalla taitettuina, osa itse rakentaen. Teen taustaa kumilastalla. Richterin astreikko lähenee.

Työstän kultaa kuin alkemisti. En käytä mitään valmiskultaa, vaan rakennan okran itse keltaisesta ja punaises ta ja sinisestä, sekä valkoisesta. Okra on aliarvostettu väri. Se on kultaa käsissäni.
Päähäni pälkäti tämä kullanhimo ja nyt isken kultaa kuin valoa. Valo soi ainoastaan pimeässä.

Kirjoitan tämän ja lopuksi korjaan muutaman vedon suunnan.

JÄLKEEN: Tulin työstäneeksi aika rankalla kädellä. Voimaa ainakin piisaa. Toisaalta oloni oli koko maalaustapahtuman ajan improvisoivan hallittu.
Juuri tämä hallittu improvisaatio saa jotain erityistä minussa aikaiseksi. Tiedän, Tunnen, Teen.

Ihmettelen, miksi kuvataiteessa ei opeteta improvisatoorista maalausta erikseen? Musiikissa tämä on itsestäänselvyys.

Raportti: Maalasin yhteismaalausta vajaan tunnin 13.50-14.45

Musiikki: Pärttiä ja Räppiä.

29.2.2012

ENNEN: Olen työskennelly todella intensiivisesti omien töiden parissa ja niiden työstäminen rinnalta tuntuu vaikealta. Ehkä se johtuu intensiteetistä, jolla uppoudun niihin.

NYT: Tuskailen. Joskus maalaaminen on helppoa, kaikki tuntuu toimivan. Nyt ollaan aika vaikeassa hetkessä. Maalaan. Ja se on vaikeaa. Paikoitellen onnistumisen tunteita. Heräämistä.

Kun katson viimeisen tunnin tempausta. Väkivaltaista ponnistusta. Näen jotain. Siirtyminen öljyyn  on tavallaan hyppy tuntemattomaan, sillä niin paljon mahdollisuuksia aukeaa. Samalla pitää voittaa pohjamaalauksen voima, sekä värissä, että muodossa.

Öljy on raaka, lyyrinen ja syvä. Ja kaikkea mitä sillä haluaa tehdä. Mutta se on myös vaatimus itselle. Helpolla ei haluaisi päästää itseään.

JÄLKEEN: Tuntuu hyvältä. Kohtaamisen hetki. Asetin jotain kuvaan joka oli tärkeää. Ehkä pienen osan itsestäni. Eri teoksiin tuntuu jäävän erilaisia osia “itsestä”.

Raportti: Maalasin yhteismaalausta vajaan tunnin 14.40-15.40

Musiikki: Pärttiä ja Räppiä.

4.3.2012

ENNEN: Aika on painunut taakse. Kullanhohtoinen eilinen laskeutuu. Ristit nousevat maasta, kuin ikuinen painolasti, viimeinen auringonlasku. Tuomionpäivää ei ole, vaan ikuinen huominen, jossa kaikki on anteeksiannettu.
Jotenkin värit eivät kuitenkaan hengi vielä täysillä. Ristien taustalla utu hengähtelee. Alhaalla läikähtelee pinta ja syvyys. Tausta saa jäädä: se on valmis.

NYT: Helppoa: Tässä on jotain pysyvää. Omalla tavallaan helppoa, mutta sitä tämä myös kaipaa. Yksinkertaistamista. Raakaa jälkeä.

Vaikeaa: Samalla kerralla räiskitty räikeys ja kovat rajaukset teipestä ovat voimakkaita. Ehkä liiankin voimakkaita, mutta toisaalta niiden muokkaaminen on juuri tästä syystä vaikeaa: miten säilyttää voima, eikä väljentää niitä.

Väri: Lisään pienin elein värille luonnetta, intensiteettia, paikallisia rinnastuksia, sekä yleisempiä, kunnes teos hengittää.

JÄLKEEN: Henki on siellä. Annoin sen pois.

Raportti: Maalasin yhteismaalausta  tunnin 9.00 – 10.00

Musiikki: Pärttiä ja Räppiä.

HENNAN TEKSTIT

23.2.2012

ENNEN: tulin työhuoneelle puolipakosta, jotta Villellä olisi huomenna maalattavaa, kun on kunnon työpäivä. Vauva on ensimmäistä kertaa hoidossa mummun luona; lupasin olla takaisin tunnin kuluessa. Hieman hermostuttaa, maalaaminen on pelkkä neutraali suoritus, jonka kliinisesti osaan harjoittaa kuin tukanleikkuun. Katsellessani Villen jälkiä, ihmettelin (taas) miksi aina pitää aloittaa samalla tavalla, mikä ihmeen järki on aina vain lilluttaa tai valuttaa ihan randomeilla väreillä. Haastoinkin Villen eilen ennen hänen työhuoneelleen tuloaan, osaatko aloittaa mitenkään muuten…? Tämä jäi vielä arvoitukseksi. Uusi dokumenttikuvaaminen tuo kuitenkin tekemiseen uudenlaista jännitystä, eikä jälki epäinspiroi minua vaan tunnustaudun sen luokse ikäänkuin tohtori, jolle on määrätty leikkaus.

NYT: tekiessä tuntuu hyvältä, rauhalliselta. Aloitustapani on uusi, hyvin hyvin neutraali, mutta vahva. Ehkä edellisestä kuvastamme, tai mistä lie, on minuun jäänyt vahvan diagonaalin kaipuu. Villen tekemä jälki vasemmalla muistuttaa minua vedestä, diagonaali liike tuo mieleeni japanilaisen puupiirroksen kuuluistasta meren aallosta. Alan tavoitella sitä sinisen värin eri sävyillä.

JÄLKEEN: isoja pintoja tuntui hyvältä tehdä; hienoa ettei kädenjälki näy kuin ainoastaan tarkoin valituissa kohdissa. Minulla on myös uusi sinisen sävy pulloväreissä, ja sen käyttö tuntui hyvältä. Jotenkin pop-sävy, hieman itämainen. Puhuimme eilen Villen kanssa mahdollisesta itämaisesta estetiikasta jossain tulevassa maalauksessamme, kuten esimerkkinä Mariko Morin milleniumin aikaiset työt, tai Hare Krishna kuvasto. Tällainen tulevaisuusvisio inspiroi… Mutta takaisin kuvaan; hyvä tuli noilla panostuksilla mitä annoin kuvalle. Tärkeintä oli päästä äkkiä takaisin vauvan luo.

RAPORTTI: tulin työhuoneelle alle tunniksi sen jälkeen, kun olimme vieneet vauvan kanssa isomman lapsen tarhaan kahdeksaksi ja sen jälkeen vauva meni isovanhemmille.

MUSIIKKI: työskentelin hiljaisuudessa.

24.2.2012

ENNEN: oli kiva tulla työhuoneelle, Ville sanoi ovella, että työ on nyt sitten valmis. Odotukset innostuneet, mutta työhuoneella kohtasin jonkunmoisen pettymyksen katsoessani työtä; “Miten niin?” Ihmettelin jopa sitä, kuinka monta minuuttia Ville on mahtanut maalauksen kanssa työskennellä,,,10? Epämääräisiä vetoja, epämääräisiä värejä. Ihan kuin vain jotain, mikä on sattunut olemaan käden tai ajatuksen ulottuvilla sen enempää etsimättä. No, tuli näyttää ilmestyneen maalaukseen; totuuden polttava tuli kaukaisella vuorella tai meren rannalla.

NYT: valokeilat tai lasersäteet juhlistavat tulen kasvua. Siitä on tullut vielä kirkkaampi, vielä vaativampi, vielä puhdistavampi. Liitän siihen jotain uskonnollista fiilistä, jotain vanhaa. Ehkä se on valkoisesta erottuvat viivat, jotka muodostavat ikäänkuin ristejä. Tai yleensä suuren tulen symboliikka. Valokeilat ovat murretut päävärit, ne saivat inspiraationsa kuvan väreistä. Aalto on kadonnut, Fuji-vuoren aalto ei nyt ollutkaan tämän kuvan aihe. Yläreunan keltamusta on ihan ok. Kaipaan enemmän astraalia, enemmän dekoraatiota, enemmän värejä. Jos kerran tähän suuntaan lähdetään, niin sovitaan sitten niin. Tehdään se tosissaan mitä valitaan.

JÄLKEEN: olen ihme ja kumma tyytyväinen lopputulokseeni, tulen valkoinen polte pelasti minut. Ihmetyttää mistä minulle on yhtäkkiä noussut halu tehdä suuria linjoja, peittaviä pintoja, sommitellullisesti dynamoivia elementtejä, kuten viime kerran diagonaalitkin. Tämä alkoi jo viime maalauksessa. En tunnista piirrettä itsestäni, mikä on myös hauskaa. Hauska nähdä miten Ville tulee rikkomaan suuria kappaleita, suuria värialuita. Hakkaava valo, welcome!

RAPORTTI: työhuoneelle 3,5 tunniksi joista ekan tunnin käytin yhteismaalaukseen. Nyt jatkan omalle puolelleni. Oli kiva tehdä abstraktia!

MUSIIKKI: nonstop-repeat: “Ibiza” by Dr. Shiver Kim Covington – Ministry House Junkies (Mixed By DuBKatz)

29.2.2012

ENNEN: olin hammaslääkärissä, tulin tänne huuli puutuneena, kahvivajeessa niskat jäykkänä. Pitkästä aikaa täällä. Oli hieman rimakauhua alkaa työstää teosta, se oli jotenkin hyvä, vaikka liian villemäinen yhteismaalaukseksi. Vai kuvittelenko aina vain? Halusin kuitenkin antaa sille “viimeisen silauksen”; ja oikeastaan tiesin, että vasenta keskikohtaa voisi hieman buustata. Katselin josko laittaisin päälle jonkin objektin, esim “legermäiseen” tyyliin korostaisin jotakin suppiloa mustalla ja keltaisella, kolme töröä vahvistamassa sommitelmaa. Tämä tuntui kuitenkin liian itsestäänselvältä ja helpolta. Ja liekö paidan värieni vaikutusta, mutta keksi että turkoosia tarvitaan.

NYT: halusin tehdä jotain isoa ja helpon näköistä radikaalia, mutta pastaksi meni. Tämä on niitä kertoja kun jotenkin yrittää jotain visiota tavoitella, mutta se ei onnistu ja kerta kerran jälkeen, joka avuttoman riuhtaisun, olet syvmmällä suossa.

JÄLKEEN: huomaan että värit eivät sovi. Tekotapa ei sovi. Ja olen tukottanut vasemman keskikohdan, eli se ei ollut viimeinen pikkusilaisu vaan teilaisu, “aloitetaan työn hahmottaminen alusta -tyyliin”. No ok, prosessi taas korostuu, ja ehkä Ville osaa taikoa tästä jotain uutta. Yritys kova kymmenen, ja kiirekin tuli. Päätä särkee ehkä hieman enemmän.

RAPORTTI: kaksi tuntia yhetismaalaamassa.

MUSIIKKI: electrohouse blabla sekamiksiä, ei kovin hyvää.

3.3.2012

ENNEN: viimeksi työhuoneelta lähtiessäni minulla oli levoton, ärtynyt olo. Olin tehnyt kovin töitä löytääkseni jotain maalauksesta, oikein olemisen, niin että olo on hyvä mielessä ja kehossa. En ollut löytänyt. Jäin “hahmoa” vaille, kodittomana, levinneenä, hajotettuna, ja niin että olin yrittänyt repiä itseäni kokoon, epätoivoisesti, ja palaset vain kaikkosivat toisistaan; rajat niiden välillä kasvoivat ja saivat kohtuuttomia mittakaavoja. Joskus nuoruudessa saatoin etsiä itsenäisyyttä poikaystäväkandidaatista vetäytymällä arvokkaaseen hiljaisuuteeni, ottamalla etäisyyttä, yrittäen pitää itseni erillään kiinnittäytymisestä, liiallisesta symbioosihakuisuudesta. Tämä kuitenkin kaatui aina seuraavaan hetkeen, jolloin vimmassa kaipasin yhteyteen, liiallisen epätoivoisesti halusin toiseen “sisään”, omassa erillisyydessäni oli vain kauhun kokemus läsnä, totaalisen tyhjä eksistenssi. Puhdas kauhu. Tuo “toinen” oli ainoa pakotie tästä, näennäinen sellainen, harhakuva, jota yritin tavoitella, kuin kokonaista hahmoa tullakseni yhdeksi, löytääkseni kokonaisuuden. Joskus tämä tapahtuu maalatessa, en tiedä onko se hajoamista ja yhtymistä itseen vai maalaukseen vai jotakin siltä väliltä. Onko maalaus jotakin itsenäista, “se”, vai vainko osa minua itseäni.

Enihau, viime kerran jälkeen olin ärtynyt, levoton, ja ymmärsin, että se johtuu siitä, etten löytänyt hahmoa, jota yritin nähdä. Kohdata.

Tiesin myös Villen viime kerran kuvasta, että Villellä oli ollut hankaluusia, ehkä omanlaisiaan, mutta kuitenkin. Tiesin, että vastassa oli suht harmaan värinen sekamössö. Harmaa; toisaalta toivon väri, saa muut värit loistamaan täydessään.

NYT: lähdin rauhallisesti kuvaan, mielessäni ajatus hahmosta. Miten se voisi ohjata minua maalamisessa, jos herkistyisin sen kuuntelemiselle. Ja koen, että tällä ei ole “mitään” tekemistä MINUN kanssani vaan jonkun ns. ulkopuolisen, jonka näkemiseen minun tulisi herkistyä. Tämä voi tietysti, (ja varmaan tarkoittaakin) jotakin määrittelemätöntä ja tiedostamatonta ulottuvuutta minussa itsessäni, sillä todennäköisesti todellisuudessa ei ole mitään “ulkoisia” hahmoja jotka ilmstyvät näkijöille, vaan enemmän tai vähemmän kuulemme ja näemme omaa itseämme joka puolella. Mutta ajatuksena en yrittänyt “toteuttaa”, lähteä muokkaamaan, työstämään, ottamaan haltuun (kuvaa), vaan pikemminkin alisteisena, nöyränä, tietäen sen mahdollisuudet olla paljastamatta minulle mitään ja yllyttäen itseäni vain lisähajotukeen, levottomaan repimiseen ja hajottamiseen.

JÄLKEEN: oli koko ajan rauhallinen, luotin omaan tekemiseeni ja siihen että jokin osa minussa, onko se sitten tuo sisäinen hahmo, kyky kuunnella ja herkistyä sille ja antautua sen johdateltavaksi, vaiko hiljainen tieto käsissäni, kehossani siitä, miten maalauksessa toimia, jotain ammattiin liittyvää opittua, vai näiden sekoitelmaa…mutta koen että “onnistuin”. Kuva paljasti yhden todellisuuden itsestään.

Siitä tulee mieleen pääsiäinen, ja juutalaisuus. Maailma veneessä ja tuhansia ristejä muistuttamassa Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta (vai mitenköhän se ilmaistaan…) Jotain tällaista symboliikkaa. Jotain myös maailman tilasta yleensä, mutta ehkä sillä tavalla, että maailma, maapallo vaatii meiltä huolenpitoa; vastuunottamista. Muuten ei hyvä seuraa?

RAPORTTI: yhteismaalaamassa kaksi tuntia, joista “liian kauan” käytin maalaamiseen, sillä olen myöhässä.

MUSIIKKI: itunesiin hakusanaksi “kontor house”.

Mainokset