YKSI

Käsillä ajatteleminen / Thinking Hand (2012), akryyli ja öljy kankaalle, 268 x 208 cm

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.


Maalasimme kuvaa vuorotellen ja kirjoitimme jokaisen työskentelyn työstä seuraavalla kaavalla:
“minä näen…minä tunnen…minä ajattelen”.

HENNA 20.1.12

MINÄ NÄEN…hyvältä tuntuvan tilkkutäkin. Portin metsään, kultaiseen metsään, jossa tuulee. Näen että Ville on jatkanut teosta, mutta nyt maltillisemmin kuin yleensä. Ei hakkaavaa valoa, joitain valolla tehtyjä ääriviivoja, hapuillen lehden muotoa etsiviä siveltimenvetoja sekä rauhallisia ja määrätietoisia(kin?) harmaita vetoja sivureinoilla olevien nyt muotoutuneiden puiden rungoissa. Madot ovat edelleen tuulessa.

MINÄ TUNNEN…ettei ole paljon sanottavaa, pikemminkin silmäni haluavat tutustua uuteen maalaukseen, joka yhteisestä työstämme on tullut. Siinä on jotain tuttua, mutta myös paljon löydettävää. Hämmästyttää sen moninaisuus ja syvyys, siitä näkee, että sen kanssa on vietetty paljon aikaa, ja se hämmentää. Nykyään tuntuu, että niin monet työt tehdään nopeasti. Saattaa olla että maalaus on tukossa paikoin, mutta pidän siitä. (VILLE: en halua työhön yhtään valkoista sitä kirkastamaan).

MINÄ AJATTELEN, että ensin meinasin hieman työstää muutamaa vasemman ylänurkan sähäkkää (ylimääräistä) viivaa, mutta tulinkin siihen tulokseen, että nyt saa riittää. Puolestani työ saa jäädä rauhaan (ainakin toistaiseksi). Onko se valmis, siitä täytynee käydä keskustelu Villen kanssa.

Tein kaksi ruusua ripustettaviksi maalauksen molemmin puolin ylös katosta. Ensin olisin haluannut laittaa sivuille oikeat ruusut, jotka olisi kastettu punaiseen maaliin, mutta minulla ei ollut niitä. Mietin myös, että alaspäin roikkuvat tummanpunaiset kynttilät olisivat sopineet ripustukseen, mutta minulla ei ole niitäkään. Tein neljästä siveltimestä puuttuvat ruusut, toinen toiselle sivulle ripustettavaksi ja toinen toiselle.

RAPORTTI: tulin työhuoneelle kolmeksi tunniksi, joista ensimmäisen käytin omien töiden kimpussa, koska meidän toinen maalauksemme oli Villen työstön jäljiltä niiiin märkä, ettei sitä voinut tehdä vielä. Ensin siis omia töitä, sitten meidän toista yhteismaalaustamme, ja lopuksi uskaltauduin kohtaamaan tämän työn.
MUSIIKKI: työskentelin yhteismaalausten parissa hiljaisuudessa.

VILLE 20.1.12

MINÄ NÄEN…Oudolla tavalla maalausmateriaalin määrä tuntuu toimivan kerta kerralta voimistaen työtä…

MINÄ TUNNEN…Pidän työstä enemmän mitä materiaalisemmaksi se menee….pelkäsin jo moneen kertaan että ollan menossa tukkoon, mutta nyt tuntuu että voidaan päästä joka tapauksessa taivaaaseen…

MINÄ AJATTELEN…En halua sanoa paljoa nyt. En ajattele paljoa, mutta mieli on avoin. Se on tyhjentymässä koska teos alkaa olla täysi.

Raportti: Maalasin yhteismaalauksia kaksi tuntia. Ja taidanpa jatkoin uutta.
Musiikki: Uusi soittolista kännykästä. Brittigansta rappiä (Wiley aka Eskiboy etc…) ja välissä Arvo Pärtin tuotantoa. Toimii hyvin yhteen. JA: Välillä puhuu Jumala.

HENNA 19.1.12

MINÄ NÄEN…liikkeessä olevan tuhnun. Ruskehtava, kaikki värit sisältävä pölly liikkuu kankaalla oikealle, eteenpäin. Sivuilla on harmahtavat palkit rajaamassa sitä kohtaa todellisuudesta, jota tällä maalauksella tarkastellaan. Maailmassa, todellisuudessa olkoonkin lukematon, ääretön määrä aiheita, sisältöjä, joihin katseensa voi tarkentaa, mutta antaa niiden olla, tämä maalaus kohdistuu liikkeessä olevaan tuhnuun. Liekö se ateljeen lattianrajaa hinaava pölypallo, vaiko maalihöyryllä kyllästetty henkonen pakkasilmassa, kun lähden täältä autolle.. Tuhnussa on pieniä hiukkasia, ehkä pieniä toukkia, epäpuhtauksia. Lapset vasemmassa reunassa ovat jostain syystä säästyneet esittävinä.Alhaalla on tummaa ja rauhallista, ylhäällä värit räjähtävät Villen siveltimenvedoissa taivaanrannassa.

MINÄ TUNNEN…taas, vihdoin, kiintymystä työtäni?/työtämme? kohtaan. Tänne tullessani minusta tuntui hukassa olleelta pieneltä eläimeltä maalimyllerryksen keskellä, tunsin, että olen alisteinen Villen näkemykselle ja pensselinkäytölle. Valkosella sävytetyt väripastat kaiken päällä tuntuivat vihollisilta, mutten tiennyt miten niitä lähestyä. Taisimpa haluta poistua paikalta, antaa vahvemman saada “loput”.

Nyt tunnen mielenkiintoa. Huvittaa, etten malttanut pysyä pensselissä. Yritin ottaa omanlaiseni pensselin, ohensin maalia öljyllä ja tärpätillä ja tein hienoisia merkintöjä mielikuvistani, kunnes lopulta huomasin lääppiväni öljymaalia paletilta kankaalle käsilläni, kourillani. Onneksi jossain vaiheessa olin laittanut muovihanskat käteen, kiitos Ville, että sinulla oli niitä maalauspaikallasi.

Huomasin, että maalin kuuraaminen ohentimilla tai ilman sopii työstötavakseni öljyllä. Pestä, levittää, pyyhkiä pois. Kiillottaa, siivota. Maalaus lattialla maaten, tai seinälle ripustettuna. Kaikki tuntui hyvältä. Huomaan nyt, kuinka alussa olen öljymaalin kanssa. Minulla ei ole omaa tapaani sen kanssa, vain muistot opiskeluajoilta, jolloin muistelen olleeni kärsimätön, pastamaalari, materiaalintuhlaaja, ja pidin monenlaisista täyteaineista.

MINÄ AJATTELEN…kankaalla ollessani tunnen taistelun joidenkin elementtien välillä: esittävä vs abstrakti sekä “more-is-more” vs. suuret pinnat. Miten samaan työhön voisi mahduttaa näitä kaikkia elementtejä, ja onko se tarpeen. Katsotaan kuinka kauan jaksamme torpedoida maalausta oman näkemyksemme mukaan. Joudummeko luovuttamaan, ja jos joudumme niin mitä silloin tapahtuu? Jotakin hyvää vai huonoa?

Mietin myös sitä, kuinka Ville viittasi siihen, etten ole kiinnostunut työstämme maalauksena/taideteoksena vaan ihan liikaa olen kiinnostunut työstämme dialogisena prosessina. Mielestäni tämä ei ole totta. Taistelen melkein joka kerta “maalauksen” puolesta, mutta koska “taideteosmielipiteemme” eriänevät niin paljon toisistaan, Ville ei näe sitä, että itse asiassa olen kovinkin paljon työstänyt taideteosta. Ehkä minun pitäisikin keskittyä enemmän PROSESSIIN!

HA! PROSESSI!

Raportti: Maalasin yhteismaalausta n kaksi tuntia. Ja taidanpa aloittaa uuden!
Musiikki: Villen tietokoneen soittolista randomilla. Pääosin jotain elektronista tanssimusiikkia. Melko lujaa.

VILLE 14.1.12

MINÄ NÄEN…Henna on maalannut kaksi Keith Haring-tyyppistä hahmoa. Pystyyn nostettuna ne näyttävät siltä, kuin nainen olisi balettitossuissa tanssimassa kellistyneen miehen päällä. Mies ei oikeastaan ole mies, vaan kyseessä on murhapaikalle piirretty ääriviiva hahmosta.

ja kun olen maalannut….

En näe mitään erityistä, mutta pidän ilmapiiristä. Tässä yhteismaalaamisessa on jotain palkitsevaa.

MINÄ TUNNEN…En ymmärrä, oliko Hennan provosoituminen maalauksesta johtuvaa, vai olisiko syynä pikemminkin Hennan motiivi: maalauksen mukana etenevä dialoginen tutkimus suorastaan kutsuu näkemään kahden tekijän roolit taisteluna. Henna ei mielestäni ole virittynyt aistimaan maalausta mahdollisuutena synnyttää “teos” vaan pikemminkin häntä kiinnostaa aivan liikaa havainnoida dialogista prosessia… Emme puhu samaa kieltä.

Toivoisin, että Henna keskittyisi näkemään maalauksen mahdollisuutena. Toivon että hän osaisi keskittyä aistimaan ja näkemään vain maalausta itseään… Kyseessä ei ole sen enempää minun kuin hänenkään synnyttämä kuva, vaan molempien läsnäolo on synnyttänyt kuvan, joka on yhä liikkeessä.

Maalaus prosessina vaatii, että edetään maalauksen ehdoilla. Maalauksen synnyttäminen on keskittymistä näkemään maalauksen mahdollisuus kehittyä teokseksi. Jokainen vaihe on askel kohti loppua, olkoon se sitten askel taakse tai eteen. Loppu tulee varmasti, kuten kuolema. Ja lopulta kyse on VAIN maalauksesta. (Toisaalta kyse on myös maalauksesta, joka on seurausta kuvallisesta ajattelusta…pitkällisestä vuorovaikutuksesta

MINÄ AJATTELEN…Meillä on pitkä matka edessä ja voisi olla hyvä, että työstäisimme useampia teoksia samalla, sillä kun keskitymme vain tähän yhteen isoon kankaaseen, niin kaiken on pakko tapahtua vain siinä ja kirjoituksissamme.

RAPORTTI: tulin työhuoneelle noin tunniksi yhteismaalaamaan (klo 14.00-15.00).
MUSIIKKI: Uusi soittolista kännykästä. Brittigansta rappiä (Ghetto Gospel, Pound Sterling etc…) ja välissä Arvo Pärtin tuotantoa. Toimii hyvin yhteen. Välillä puhuu Jumala.

HENNA 12.1.11

MINÄ NÄEN…että Ville on tehnyt maalausta oman tapansa mukaan. Siveltimen tyyli, valitut sävyt, sommitelma…elementit ovat käyneet Ville-suodattimen läpi. Värejä on sekoitettu valkoiseen, niistä on tehty massaa, jota on täplitellen huiskittu ympäri kuvaa. Akryylipohjasta, läpikuultavuudesta, sumrauksista, piirrosjäljistä ei näy paljoakaan. Kuva on tukossa. Pastellisen öljymaalimaskin takana ja minä en näe sitä.

Kuvassa on koko väripaletti siellä täällä. Aavistuksen omaisia ihmishahmoja vasemmassa yläreunassa, kaksi tai kolme varjoa alhaalla keskellä. Ehkä yksi pääkallo keskellä kuvaa.

MINÄ TUNNEN… Tämä lienee tämän kerran pääosuus: tunne. Negatiivinen tunne: tilitys. Kun näin kuvan, kesti vain hetken kun ärtymys täytti mieln. Pienoinen turhautuminen surullisuudessaan; taas se jokin on hävinnyt. Kuva on peitetty, massoitettu, hävitetty. Työ näyttää aivan Villen omilta maalauksilta: “etkö osaa mitään muuta?!”Vihaat ihmishahmoja, vihaat Minun ihmishahmojani ja minä olen yrittänyt muuttaa omaa tapaani kuvata realistista ihmistä. Miksi sinä kuitenkin muokkaat duunin aina omalla tyylilläsi, joka ei eroa mistään omasta duunistasi?” En ikinä kehtaisi esittää näkemääni kuvaa “yhteismaalauksena” Ville Laaksosen kanssa, koska siinä ei ole MITÄÄN minua.

Suuttumuksen jälkeen tulee väsymys: onko realiteetti, että tällaista tämä tulee olemaan, emme näytä päätyvän mihinkään; välit vain alkavat tulehtua, kiristyä, alamme ottaa omia puolia, nimetä itsellemme tiettyjä tyylejä, polttomerkitä toisiamme negatiivisilla maneereilla. Ennen tykkäsin Villen duuneista, nyt tunnen vain vihaa tuota kaiken alleen peittämää samaa työstöntyyliä kohtaan.

Mietin olemmeko saavuttaneet jonkin rajan “yhteisyydessä”, olleet liikaa “yhteismaalaamassa”. Tuntuu samalta kuin jos on ollut saman ihmisen kanssa koko viikon samassa veneessä, niin jo alkaa pelkkä naaman näkeminen aamukahvipöydässä ottaa päähän. Kaikkea toisen sanomaa alkaa kritisoida ja väkisin haluaa tehdä jotakin erilaista. Jotain OMAA.

Maalauksessa tämä ei kuitenkaan tunnu toimivan, varsinkaan öjyväreillä maalattaessa. Tässä ei pääse kunnon nyrkkitappeluun, vaan materiaali hillitsee; Villen maalausjälki on vielä ihan märkää ja oikeastaan en saisi edes maalata sen päälle. En kuitenkaan voi siirtää reaktiotani tuonnemmas; haluan vängätä. On minun vuoroni pistää hösseliksi.

Haluaisin tuhota kuvan, mutten raaski. Järjen ääni sanoo, ettei tässä vaiheessa voi sitä enää tehdä, kunnioitan näitä monia päiviä yhteisen työmme parissa. Käännän työn sivuttain, tuska helpottaa vähän sillä inhosin pystyversiota. Näen pystyasennossa metsän, joka on tulessa. Myrsky riehuu oikealle päin. Keskellä kuvaa on jotakin kauheaa, epämääräistä, keskikohta provosoi minua ihan hulluna.

Haluaisin ottaa pikimustan ja maalata kaksi koko taulun kokoista roisketta kaiken päälle. En kuitenkaan osaa tehdä sitä öljyväreillä, akryylilla olisin osannut. Inhoan sitä, että materiaali estää minua, olen ihan avuton. Sotken kuitenkin ns mustaa ja alan hahmotella taistelevia hahmoja kankaalle. Teen hahmot mielestäni, ilman apukuvaa, sillä esittävyyttähän Ville inhoaa. Tässä sitten naiivia muuta.

Mies vasemmalla kannattelee kuvaa kaikin voimin, mutta katsoo silti poispäin. Hän on kääntänyt selän myös katsojaan. Toinen jalka tukeutuu suoraksi läpi kuvan alareunan, ehkä väsyneenä eleenä pitää kontaktia toiseen, halua olla yhdessä kaikesta huolimatta. Nainen ui pois kuvasta niin, ettei yläruumista enää näy. Hän on väsynyt ja haluaa irti. Kuvasta irrottautuminen on vapauttanut hänet, enää ei tarvi taistella. (huom, mies ei ole Ville, enkä nainen minä).

Pidän diagonaaleista, ääriviivoista vellovan massan keskellä. Hahmoja voin sanoa inhoavani, mutta en kovin välitä siitä. Oikeastaan tunnen oikeutusta siitä, että sain tehdä jotakin rumaa kuvaan, jotakin inhottavaa.

Käännän kuvan takaisin pystyasentoon, olkoon nyt näin. Kuva muistuttaa minua opistotasoisesta aloittelevan maalarin duunista; kun ei tiedä mitä tehdä, mutta tekee vaan. Ei ole löytänyt omaa tyyliä vielä, kokeilee kaikkea, hioo esille maneereja, jotta niistä voisi päästä ajan kuluessa eroon.

MINÄ AJATTELEN, että on yllättävää, mihin suuntaan olemme lähteneet. Kaikki yhteisyys on kadonnut, kankaasta on tullut taistelu, johon kumpikin pikkuhiljaa on lakkaamassa uskomasta. Mietin, pitäisikö tehdä välillä jotakin muuta, jos olemme nyt kadottaneet rakentavan yhteyden ja toiminta on muuttumassa tuhoavaksi. Vai jatketaanko vain (epäinhimillistä) prosessia mahdolliseen tuhoon saakka. Kuulin eräältä naiselta kerran selonteon homoista, jotka olivat rakastuneita ja vaipuivat suhteessaan symbioosiin. He alkoivat muuttua toistensa kaltaisiksi, tahtoen, tahtomattaan, ja lopulta he eivät enää kestäneet samankaltaisuutta, samassa olemista, ja tekivät itsemurhan. Vai tekikö toinen vain, en muista. Tarinassa kuitenkin viitataan ihmisten tarpeeseen eroa kohtaan. Tarvitsemme etäisyyttä. Ainakin tietyn psykologisen selityksen mukaan.

Äh, en jotenkin suostu uskomaan moiseen, vaikka tiedänkin, että nykyihmiselle se ero ja oma ovat tärkeitä, ehkä elintärkeitä, muuten alamme oireilla (kuten minä ja Ville maalauksessa). Olisiko mahdollisuus kuitenkin jatkaa sillä ehdolla, että muuttaisimme jotakin perustavanlaatuista tässä omassa olemisessamme niin, että sietäisimme toista ja vierautta paremmin?

Jos seuraavassa vaiheessa näen kuvan taas Villen kokonaan alleensa peittämältä, lupaan sekoittaa sellaisen mustan, että siitä riittää peittämään koko työ. Kyllä, tämä oli uhkaus.

RAPORTTI: Yhteismaalauksen parissa 1 ja puoli tuntia, siirryn pian omien duunien kimppuun, jos vain tältä energiatasolta osaan. Haluaisin ärtymyksestä eroon, mutten pääse.
MUSIIKKI: Ville oli jättänyt house-musat päälle, halusiko että jatkan tällaiselle tanssimusan energialla??? Villen kirjoituksesta selvisi, että kuunteli Caateria maalatessaa, joka minulle melko väkivaltaistakin (rajoja ylittävää musiikkia). Jos on menossa hyvä flow, Caaterilla pääsee pitkälle. Huonoon hetkeen taas Caater sekoittaa, ahdistaa entisestään. Laitan saman soimaan: CAATER: King Size.

VILLE 12.1.12

MINÄ NÄEN…Maalaus on edistynyt. Öljy oli hyvä ottaa esiin. Akryyli oli saavuttanut energiarajan (tämän tyyppisessä maalauksessa).

Mutta:

Taas se Iso naama. Naama rajattuna ympyrämuotona estää maalausta olemasta maalaus: Se dominoi sommitelmaa, jolla on mahdollisuus olla jäntevä. Muoto, joka alkaa ja päättyy kuvan sisään estää kuvaa hengittämästä. Se pysäyttää värin. Kahta lentävää lapsen hahmoa en kestä edes katsoa. Ne ovat kuin sielut hengettöminä ruumiillistuneina ajatuksina.

MINÄ TUNNEN…Innokkaasti valitsen levylautaselle trancea ja päätän, että nyt annan mennä.

Aluksi on tahmeaa, mutta hetken päästä liuotinpurkin henki puhuu minulle. Ajatus on notkea ja niin on myös öljy. Henna on sumrannut maalia monin paikoin ja se on vielä hieman tahmeaa. Aloitan sumraamalla ja pastellisoin sävyjä valkoisella ja etenen spontaanisti seuraten kuvaa. En osaa maalata muutoin kuin tehden näkyväksi sen, mitä näen.

Istuin ennen aloittamista vartin kuvan edessä ja sitten annoin mennä. Öljy on ystäväni, toivottavasti Henna näkee minne se on lähtenyt viemään työtämme.

MINÄ AJATTELEN…Kuvan teemaksi on muodostumassa minulle ihmisen (toisen) kohtaaminen. Tämä on myös tavallaan muodostumassa taisteluksi. Henna maalaa uusia hahmoja, joiden rajoja en halua nähdä. Minä näen uusia kasvoja siveltimen vedoissa ja toivon niiden hengittävän ja kertovan kertomustaan. Kumpikin synnyttää uudestaan ja uudestaan kankaalle hahmoja ja puhaltaa niihin henkeä, poistaen toisen hahmot. Moninaisuus estää kuvan synnyn, joka aaltoilee suuntaan ja toiseen : sommitelma ei pääse syntymään.

Ongelmani on, etten siedä hahmoja. Kasvon piirteetkin ovat monesti liikaa. Pystyn sietämään ihmisen läsnäolon kuvassa ainoastaan alisteisena maalauksen muille ominaisuuksille: muotojen ja siveltimen vetojen suuntien sommitelmalle ja värille – maalaus ja vain maalaus, siellä saavat ihmiset olla alisteisena osana kuvaa, joka on aina suurempi kuin yksikään hahmo, joka yrittää varastaa huomion. Ihminen on läsnä, mutta kuvitellessaan olevansa pääosassa, kannattaa katsoa ulos ikkunasta. Samoin maalauksessa “ympäristö” on minulle yhtä merkityksellinen kuin kuvallinen aihe, niiden pitää olla tasapainossa.

RAPORTTI: tulin työhuoneelle noin tunniksi yhteismaalaamaan (klo 8.30-10.30), sekä työskennellääkseni omien töiden parissa lopun ajan, mutta päädyin maalaamaan 1,5 tuntia yhteismaalausta.
MUSIIKKI: Caater: King Size

Mainokset